Kun aloitin ministeriurani, hallitus oli jo aloittanut seuran uuden strategian laatimisen. Strategiaa ei pidä sekoittaa tragediaan, vaikka sellaiseksi työ meinasi välillä muodostuakin.
TULIN valituksi ensimmäisen kerran Kirjastoseuran hallitukseen Helsingin Kirjastopäivillä vuonna 2001. Vahvimmasta vaalivaltistani en ollut itse lainkaan tietoinen, mutta muuan ystäväni tuli sen paljastaneeksi jälkikäteen. Hänen vieressään oli istunut eräs kirjastonjohtaja, joka oli esittelykierroksella todennut: ”Sangen sievä mies.”
Kun joulukuussa erinäisten vaiheiden ja välivuosien jälkeen lopetin ministerinurani, kukaan ei lausunut mairittelevia sanoja ulkonäöstäni. Kauneus siis meni, mutta mitä opin tai sain tilalle?
ELÄMÄ ON YHTÄ STRATEGIAA. Kun aloitin ministeriurani, hallitus oli jo aloittanut seuran uuden strategian laatimisen. Strategiaa ei pidä sekoittaa tragediaan, vaikka sellaiseksi työ meinasi välillä muodostuakin. Joissakin puheenvuoroissa tapahtumasarjaa on kuvailtu surullisenkuuluisaksi. Kuuluisuus taisi lopulta jäädä hyvin pienen piirin tietoon, mutta aika monelle tuli kyllä suru puseroon ennen kuin lopullinen versio oli päätökseen saatu.
Vaivalla synnytetty strategia on kaivettu aina esille seuran tulevaa toimintaa suunniteltaessa, mutta eihän maailmaa eikä edes sen kirjastonurkkausta tuolla paperilla valmiiksi saatu. Tämän vuoden alussa aloittaneen hallituksen yhtenä haasteena näyttää olevan, kyllä vain, uuden strategian laatiminen.
Vaikka ensimmäisen strategian laatiminen kesti luvattoman kauan, ongelman ydin taitaa sittenkin löytyä iskelmärunoilijan sanoista: On aina liian vähän aikaa. Hallitus koostuu luottamushenkilöistä, joilta liikenee seuralle aikaa juuri sen verran kuin varsinainen palkkatyö antaa myöten. Jos nykyinen hallitus onnistuu jollakin konstilla tämän pirunnyrkin avaamaan, ei uuden strategian valmistumista tarvitse verrata Iisakinkirkon rakentamiseen.
IMAGOA EI JÄTETÄ. Seuran hallitus tapaa kokoontua aina alkuvuodesta miettimään toiminnan painopisteitä. Yksi puheenaihe on toistunut seminaarista toiseen: huoli Kirjastoseuran imagosta ja erityisesti seuran näkyvyydestä.
Erästä tilaisuutta varten oli aiheesta tehty myös pieni mielipidekysely keskustelun pohjaksi. Yhtä esiin tullutta käsitystä ihmettelen edelleen. Jotkut vastaajat olivat nimittäin luonnehtineet Kirjastoseuraa byrokraattiseksi.
Vuosikokousten välissä päätösvaltaa käyttää seuran hallitus, joka koostuu vaalissa eniten ääniä saaneista ehdokkaista eli kirjastoissa työskentelevistä kollegoista. Seuran toimistossa työskentelee päätoimisesti viisi ihmistä. Jos näin pienellä ja matalalla organisaatiolla toimivaa järjestöä nimitetään byrokraattiseksi, voimme onnitella itseämme: olemme byrokratian Suomen mestareita!
Joten: Jatketaan kaikin mokomin keskustelua seuran imagosta, mutta byrokratia ei todellakaan ole meidän juttumme.
PIKAVOITTOJA EI OLE. On asioita jotka etenevät niin nopeasti, että valtakunnallinen järjestö ehtii harvoin tanssiin mukaan. Toisaalla on hankkeita ja kohteita, jotka etenevät tuskallisen hitaasti, jos ollenkaan. Jos ja toivottavasti kun mielitte mukaan kirjastoseuratyöhön, kannattaa laukkuun pakata ainakin yhdet lehmänhermot.
LOPUKSI on syytä oikaista yksi mahdollinen väärinkäsitys. Alussa kerrotusta tapauksesta huolimatta osallistuminen Kirjastoseuran toimintaan ei vaaranna kenenkään ulkonäköä!
Kirjoittaja on forssalainen kirjastonhoitaja, Kirjastoseuran hallituksen entinen,
Kirjastolehden toimituskunnan nykyinen jäsen
