Elämän kaaret

Kirjailija Pepi Reinikaisen värikäs elämä vei hänet elämänkaarikirjoituksen ohjaajaksi.

Pepi Reinikainen on Finlandia-palkintoehdokkaana ollut kaunokirjailija, tietokirjailija, toimittaja, psykoterapeutti  ja Elämänkaarikirjoitus-menetelmän kehittäjä.  Reinikainen ponnahti esikoisteoksellaan Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky Suomen kirjalliseen kenttään pystymetsästä – vai pitäisikö sanoa tasamailta, sillä hän asui Hollannissa ensimmäisen kirjan syntyhetkien aikaan.

Hollanti teki Reinikaisesta kirjailijan. ”Niin se on”, hän vahvistaa. ”Lähdin sinne 70-luvulla, kun olin tajunnut, ettei minusta koskaan voi tulla Suomessa näyttelijää. Se oli unelman kuolema.”

Hollannissa hän kuitenkin joutui yksinäisyyteen.  Syynä oli muun muassa Limburgin murre, alueellinen kieli, jota puhutaan esimerkiksi Maastrichtin alueella, jossa Reinikainen hollantilaisen miehensä kanssa asui.

”Jos se olisi ollut edes hollantia”, Pepi Reinikainen huokaisee.  Murre oli kuin puhuisi useampikin peruna suussa. Ja vaikka Reinikainen opiskeli hollantia munkkiveljen johdolla, hän tunsi jäävänsä ulkopuolelle.  Kukaan ei puhunut hänen kanssaan hollantia. ”Minua nöyryytettiin kielellisesti. Jos vaikka kaksi paikallista tapasi, he alkoivat puhua murretta ja minä jäin ulkopuolelle.”

 

Päiväkirjat auttoivat

Reinikainen sanoo olleensa nuorena kova suustaan. Hollannissa hän ymmärsi, miltä tuntuu, jos ei osaa puhua. Pepi Reinikaisen piti näyttää, että hän on olemassa.  Hän alkoi pohtia elämäänsä. Mikä möykky hänen sisällään oli, miksi hän oli Hollannissa eikä Suomessa?

Elämän pohdiskeluun tulivat avuksi päiväkirjat. Niitä Reinikaisella oli melkein metrin korkuinen pino kouluvuosilta Porvoon naisopistossa ja tyttölukiossa, Nunnalassa. Hän alkoi kirjoittaa päiväkirjoja puhtaaksi, ja kohtasi samalla patoutuneet tunteensa, raivon ja vihan sisäoppilaitoksessa, jossa viikonloppunakin poistumiseen tarvittiin lupa. Kuin vankilassa.

Kolmen vuoden päästä teksti oli kypsä kustantajalle. Sen nappasi Paavo Haavikko ja kirjailija muutti Suomeen.

 

Huipulla ja pohjalla

Pepi Reinikainen oli Hollannin vuosinaan toimittaja, Kotimaa-lehden kolumnisti, kirjailija ja äiti. Vuonna 1988 ilmestyneen, Finlandia-palkinto ehdokkaaksi yltäneen esikoisteoksen jälkeen Reinikainen kirjoitti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa vielä neljä kaunokirjallista teosta.  Mutta hän tunsi kirjoittavansa yhä marginaalisemmalle yleisölle.

Reinikainen ei kirjoita perinteistä suomalaista arkirealismia, hänen teoksissaan on elementtejä fantasiasta, symboliikkaa, unen ja sadun tasoja.  ”En minä mielestäni ole huonontunut kirja kirjalta. Joidenkin ihmisten mielestä Täyttyvä matala on paras kirjani”, hän pohtii.

90-luvun lamassa kustantajiltakaan ei herunut tukea. Reinikaiselle kirjan tekeminen oli myös psyykkisesti ja ruumiillisesti rankka prosessi. ”Lihon tai laihdun 20 kiloa, tukka lähtee. Se on melkein hengenmeno”, hän kuvailee imeytymistään kirjoitusprosessin syövereihin.  Kun neljäs kirja lankesi lähes täydelliseen hiljaisuuteen, oli keksittävä jotakin muuta.
Pepi Reinikainen tunsi olevansa pohjalla.

 

Elämänkaaret syntyvät

”Kun maisema on puhdistettu, niin että se on melkein kuin erämaa, pienet oraat näkyvät paremmin”, sanoo Pepi Reinikainen. Hänen elämänsä oraat olivat tuolloin kouluavustajan työ ja lasten iltapäiväkerho.  ”Lähentelin 50:tä ja tein työtä 0-luokan kanssa. Lähdin eteenpäin pohjalta”.

Koulun rehtorin kannustamana Reinikainen alkoi pitää elämäkerrallista kirjoituskerhoa, jossa lapset saivat selvittää sukupuutaan. Reinikainen pohti lasten kanssa, mitä kysymyksiä he voisivat esittää isovanhemmilleen, miten kertoa isovanhempiensa tarinaa. Elämänkaarikirjoitusmetodi sai fyysisen muodon.

Toimittajana henkilöhaastatteluja tehdessään Reinikainen huomasi, että monilla ihmisillä oli tarve kertoa elämästään: ”Ihan kuin he olisivat koko ikänsä odottaneet, että joku kysyisi heiltä”.
Palaset loksahtivat vähitellen kohdalleen. Reinikainen alkoi soveltaa myös aikuisten kanssa Elämänkaarikirjoitus-malliaan.  

 

1000 ihmisen elämäkerta

Nyt Pepi Reinikainen on vetänyt elämänkaarikirjoitusryhmiä 15 vuotta ja käynyt noin 1000 ihmisen elämän läpi.  Hän on myös kouluttautunut psykoterapeutiksi.  Löytyykö ihmisten elämäkerroista jotakin kaikille yhteistä?

 ”Löytyy. Siitä minä olen tehnyt kirjan, joka ilmestyy syksyllä.”

”Pohjimmiltaan on kysymys siitä, miten kohtaamme vaikeudet.  Jääkö vaikeuksiin muhimaan, uhriutuuko, vai pystyykö pelastamaan itsensä? Jokainen voi miettiä, miten elämään asennoituu. Uhriutunut katkeroituu lopulta aina.”

Elämänkaarikirjoitus ei Reinikaisen mukaan ole terapiaa, mutta se toimii terapeuttisesti. Metodi ei ole ongelmakeskeinen, vaan elämäkeskeinen.

Kerron kuvasta

Myös kuva voi toimia porttina elämän muisteluun. Pepi Reinikainen kehitti kirjaston pyynnöstä elämänkaaripohjaisen Kerron kuvasta -toimintamallin osana Vantaan Lumon kirjastossa 2012–13 toteutettua Muistellen -hanketta.

Osallistujat olivat enimmäkseen 60-vuotiaita, mutta myös nelikymppisiä, ”inventaarioikäisiä”. Kuvat tuovat oman pysähdyttävän lisänsä.
Rakastan dokumenttikameraa. Laitat siihen pienen kuvan, ja yht’äkkiä näet isoisän kaksimetrisenä, kuin livenä.  Se on elämys ”, kertoo Pepi Reinikainen.