Fiktiopäivän 2021 otsikkona oli “Sekaisin genreistä: genrekirjallisuudesta ja sen kustantamisesta”. Kuulimme neljä kiinnostavaa esitystä, jotka tarjosivat ideoita ja mietittävää kirjastoammattilaisten arkeen.
Saara Henriksson kertoi Osuuskumma-kustantamon toiminnasta. ”Osuuskumma on sekä väline että kirjallinen liike”, hän linjasi. Olennaisina avainsanoina esityksessä toimivat novelli ja yhteisöllisyys. Kustantamon juuret ovat fandomissa, spekulatiivisen fiktion fanien yhteisössä. Nykyään spefikirjailija voi odottaa julkaisevansa isoilta tai keskisuurilta kustantajilta yksi tai kaksi kirjaa, mutta usein se jää siihen. Vaikka genre on suosittu tv-sarjoissa ja leffoissa, kirjoina se ei ole lähtenyt kaupallisesti vetämään. Osuuskuntamuotoisessa kustantamisessa voi tehdä sitä, mikä jäseniä todella kiinnostaa. Henrikssonin sanoin: ”Emme piittaa virallisen yhteiskunnan tyhmistä arvostuksista, vaan luomme omamme.”
Osuuskumman kustannusohjelmassa on myös genrehybridejä, jotka ovat suomalaiselle spefille tyypillisiä. Kustantamo toi steampunk-genren Suomeen ainakin aikuisten puolella. Antologioiden julkaiseminen on tärkeää, koska novelli on scifin piirissä olennainen laji, ideakirjallisuutta – “idea kukkii lyhyessä mitassa”. Äänikirjojen tuotantoon pienkustantajilla ei ole helposti pääsyä kustannusten vuoksi. Osuuskumman kirjoista pari on tehty äänikirjoiksi ulkopuolisen toimijan tuottamina.
Niina Mero piti esityksen otsikolla “Romanttinen viihdekirjallisuus nykyään”, ja vuorossa oli luutuneiden käsitysten päivitystä. Monet ajattelevat yhä, että romanttinen viihde on halpaa kioskiviihdettä – näin on kuitenkin ollut ehkä 70-luvulla, ei enää nykyään. Käsitys genrestä perustuu omien lukukokemusten sijaan kahvipöytäkeskusteluihin, kirja-arvioihin, tutkimuksen käsittelytapoihin, yleistyneisiin hokemiin ja statuksen määrittelyyn. Mistä lopulta puhutaan? Käsitteet ovat hämäriä ja päällekkäisiä: naistenviihde, chick lit, romanttinen fiktio, rakkausromaani, romantiikka, romanssit, ”hömppä”. Mero itse on päätynyt termiin romanttinen viihdekirjallisuus.
Mero antoi alan ihmisille täsmällisen kirjavinkin: Kristin Ramsdellin kirjoittama Romance fiction – a guide to the genre on genreopas erityisesti kirjastoalan ammattilaisille ja tutkijoille. Teos auttaa myös lukijoita löytämään itselleen sopivaa kirjallisuutta. Nykypäivänä lajin parissa tehdään todella kiinnostavaa tutkimusta. Jayasharee Kamble on tutkinut jälkiteollisen kapitalismin, sodan ja patriotismin, heteronormatiivisuuden sekä uskonnollisen ja rodullisen eetoksen ilmenemistä populaariromanssissa. Mero esitti punnittuja näkemyksiä siitä, miten kirjasto voi palvella lajin lukijoita: genren laajuuden ja heterogeenisyyden huomioiminen erilaisia teoksia tarjoamalla, romantiikan löytäminen myös muista genreistä (aineistonostot, näyttelyt), ajatus romantiikasta ”lukemisen porttihuumeena”. Mero totesi, että laji on naisten kirjallisuutta, joka kiinnostaa salaa miehiä.
Marko Hautala puhui “kirjallisuuden mustasta lampaasta”, eli kauhun lajeista ja sävyistä. Hän analysoi tarkasti omaa polkuaan kirjailijana. Vuonna 2008, kun hänen romaaninsa Itsevalaisevat julkaistiin, ei kannattanut tulla julkisuuteen kauhukirjailijana. Kolmen seuraavankaan romaanin yhteydessä lajia ei mainittu. Kuokkamummon aikaan (2014) Hautala ja kustantamo aistivat, että saattoi jo puhua kauhukirjallisuudesta. Sen jälkeen häneltä ei tosin ole haastatteluissa enää kysytty yhteiskunnallisista teemoista. Kirjojen kansitaiteestakin näkyy, että kauhusta alettiin puhua juuri Kuokkamummon kohdalla. ”Kirjoitan romaaneja, ja niistä tulee kauhutarinoita”, Hautala kuvasi työtään.
Helsingin Sanomat julkaisi syksyllä mielipidekirjoituksen, jossa ihmeteltiin kauhukirjallisuuden tarjoamista lapsille – Hautala totesi, että kirjoituksessa mainitusta Kuokkamummosta oli selvästi luettu vain alkulauseet. Hän ilahtui, kun vastineen kirjoittaneiden kauhun puolustajien joukossa oli mm. nuorisopsykiatri. Hautala on kirjoittanut myös lapsille, joiden on hänestä hyvä käsitellä kauhua yhdessä vanhempiensa kanssa. Silloin mukaan tulee leikin elementti. Aikuisten kauhukirjallisuuden pitää olla lähes sietämätöntä, mutta lapsille kirjoittaessa ei voi mennä niin pitkälle.
Ennen Hautalaa kotimaista kauhua kirjoittivat lähinnä Boris Hurtta ja Kari Nenonen. Näiden on edelleen syytä pysyä saatavilla kirjastoissa, Hautala kommentoi painavasti.
Päivän päätteeksi Johanna Sinisalo kertoi spekulatiivisesta fiktiosta kirjailijan näkökulmasta, toisinnäkemisen työkaluna. Spefi on “maailman vanhin genre”: nuotiotarinat, sadut, myytit, legendat, faabelit… Ydin on arkielämän lainalaisuuksien ulkopuolisessa – on toki kulttuurisidonnaista, mikä sellaisena nähdään. Scifiä määrittää monen mielessä yhä sen pulp-historia. Halvimmat tieteislukemistot painettiin hyvin halvalle paperille ja myytiin lehtikioskeista: villin lännen tarinoita, avaruussotia. Lisäksi lajilla nähdään olevan opetusfunktio. Fantasian asema ”taidesatuna” kertoo paljon monien suhtautumisesta genreen. Sekä scifin että fantasian työkaluina toimivat etäännytys ja viistovalaistus. Emme voi kuitenkaan olla erillämme hetkestä, jossa elämme; ajankohtaisesta tulee aina vaikutteita. Esimerkiksi Tove Janssonin alkuvaiheen Muumi-romaaneissa näkyy erilaisia uhkia – kirjat on kirjoitettu sodan aikana.
Dystopiat ovat viime aikoina olleet suosittuja, mikä ei Sinisalosta ole ihme, ”ei ihmiskunnan tulevaisuus ihan kovin valoisalta näytä”. Toisaalta on syntynyt solarpunk-genre, jossa ihmiskunta selviytyy ja sopeutuu nykypäivän teknologioilla. Sinisalo muistutti, että kauhukirjallisuus voi olla myös täysin realistista, vaikka kyseessä on spefin alalaji. Kaikesta tehdään jossain vaiheessa komediallisia versioita, esimerkkinä Jane Austenin kirjojen zombi- ja merihirviömukaelmat.
Erityisesti Sinisalon esityksen loppu puhutti yleisöä. Mihin vedetään tarkat lajityypin rajat? Kirjastoissa on yleensä kolme luokittelun tapaa: scifi, fantasia ja kauhu. Nykyään genrehybridi on tavallisempi kuin puhdas genrekirja, Sinisalo totesi. Scifiin liittyvät käsitykset voivat olla ”tavan lukijoiden” keskuudessa luutuneita – sama ongelma näkyy romanttisen viihteen tapauksessa. Sinisalo sai Ennen päivänlaskua ei voi -romaaninsa ilmestyttyä palautetta lukijalta, joka ei tiennyt, että Suomessa saa kirjoittaa tällaista, koska luuli että tieteiskirjallisuudessa on vain tietokoneita ja raketteja. Ketä palvelevat scifitarrat? Miksi Finlandia-palkitut, spefielementtejä sisältävät He eivät tiedä mitä tekevät ja Oneiron ovat yleisen kirjalllisuuden hyllyssä? Voisivatko genreromaanit olla kirjastossa kahdessa paikassa? Harrastajapiirit löytävät spefiä sisältävät teokset aina – yleisen kaunokirjallisuuden lukijat eivät päädy genrehyllyille. Yleisöstä todettiin, että kysymys on olennainen, sillä kirjastoissa käytetään työaikaa spekuloimalla, mihin genrehyllyyn teos sijoitetaan. Kirjailija voi päätyä genreluokituksessa lokeroon, johon ei olisi halunnut joutua.
Fiktiopäivässä 2021 pääsimme taitavien esitysten kautta perehtymään yksityiskohtaisesti genrekirjallisuuden ilmiöihin. Saimme paljon vinkkejä erilaisista tavoista, joilla kirjastolaiset voivat auttaa asiakkaita löytämään lajeja, joista he voisivat innostua. Olennaista on tuoda esille tarjonnan moninaisuutta.
Blogitekstin on kirjoittanut Suomen kirjastoseuran Fiktiotyöryhmän puheenjohtaja Tuomas Aitonurmi