Parhaimmillaan nuorison innostus tarttuu kokeneempiin.
Vanha totuus on, että jos parisuhteen ensimmäisen vuoden aikana panee herneen purkkiin aina rakastelun jälkeen, voi myöhemmin jokaisella rakastelukerralla ottaa yhden herneen purkista pois, eikä purkki tyhjene koskaan. Rakkaus ehkä säilyy – intohimokin – jos sitä vaalii, mutta alkuhuuma on aina alkuhuuma.
Sama huuma pätee työelämässäkin. Jokainen on joskus ollut se innokas uusi työntekijä, joka haluaa päästä näyttämään kykynsä, joka haluaa osallistua kaikkeen, ja jolla on valtavasti uudistusideoita. Ja joka ei katso aikaa tai paikkaa, kun tekee työtään. Arki kuitenkin saapuu, ja työstä tulee helposti vain se osa elämää, jota tehdään, että pääsee viettämään vapaa-aikaa.
Olen itsekin ollut aktiivinen ja innokas, tehnyt palkatonta työtä. Olen naputellut keskellä yötä somepäivityksiä kirjaston faceen, vastaillut asiakkaiden meseviesteihin, paikallistanut heidän tarvitsemiaan kirjoja vapaapäivinä ja äkillisissä tilanteissa kirjoittanut tiedotteita. Kenenkään sitä vaatimatta tai pyytämättä. Rakkaudesta lajiin. Rakkauden säilyminen vaatii kuitenkin panostamista, niin työnantajalta kuin työntekijältä itseltään.
Kirjavinkkauksiin valmistautuminen on malliesimerkki palkattomasta työstä. Harva saa itselleen etäpäiviä lukemista varten. Lähinnä niitä saa ulkopuolisten tahojen rahoittamissa hankkeissa. Ymmärrän, ettei lukemisesta makseta. Vinkkarit lukevat muutenkin, ja käytännössä jokainen vinkkari on valmistautunut vinkkauksiin koko ikänsä. Vinkkarilla täytyy olla pohjaa, josta ammentaa, ja jonka ansiosta osaa asettaa vinkkauskirjoja laajempaan kontekstiin. Olisi silti mukavaa, jos välillä voisi keskittyä uuteen kirjallisuuteen palkkatyönä. Se sitouttaisi.
Sitouttaminen vaatii johtoportaalta kannustamista ja innostamista, duunarilta itseltään jatkuvaa uuden opiskelua. Pysähtyä ei saa. Itse olen aina löytänyt itseni laajempien opintojen parista kutakuinkin viiden vuoden välein. Jo pelkkä työnantajan kustantama vierailu Kirjastopäiville on omiaan lisäämään innostusta, samoin alueellisten kehittämiskirjastojen järjestämät koulutukset. Tietenkin olisi kiva, jos aktiivisesta kouluttautumisesta saisi jotain konkreettista hyötyä, palkanlisää tai komeamman tittelin. Pelkän kirkkaamman kruunun takia ei vuosikymmeniä samaa työtä tehnyt enää halua hikoilla. Ehkä sille on syynsä, miksi me yli viisikymppiset emme ole halutuinta materiaalia työmarkkinoilla. Meillä on jo vaatimuksia työnantajaa kohtaan, vaikka lajia rakastammekin.
Kukaan ei pakota kirjastontyöntekijää yötöitä tekemään. Kovapalkkaisissa yksityisen sektorin hommissa vapaa-ajalla tehty työ lienee normi, mutta raha kompensoi. Me hiljaiset kirjastohissukat teemme lisätyön omaksi iloksemme. Tai ainakin nuorempina teimme. Toimivassa ja aktiivisessa työpaikassa tarvitaan sopivassa suhteessa nuoria innokkaita idealisteja ja kaiken nähneitä konkareita. Parhaimmillaan nuorison innostus tarttuu kokeneempiin, ja nuoriso saa vanhemmilta oppia siitä, mitä kannattaa tehdä ja mitä jättää tekemättä.
