Omat lukumieltymykset ratkaisevat, millaista tekstiä kirjailija kirjoittaa.
Usein kuulee sanottavan, että kirjailija kirjoittaa sellaisen kirjan jonka hän itse haluaisi lukea, mutta jota kukaan muu ei hänen luettavakseen kirjoita. Ja vaikkei olekaan sanottu, että kirjailija tässä aina onnistuu, on järkeenkäypää, että hän ainakin pyrkii siihen. Ei kai kukaan jaksaisi kirjoittaa useamman vuoden ajan kirjaa, jota ei viitsisi edes lukea.
Niinpä kirjailijan lukumieltymykset saattavatkin heijastella kiinnostavasti kirjoitusmieltymyksiä, ja toisin päin, ja muuttua niiden mukana.
Jo jonkin aikaa minulla on ollut tavoitteena kirjoittaa leipäviipaleen paksuinen romaani. Ei yhtään paksumpi. Leipäviipaleen tavoitteen minulle lanseerasi aikoinaan ystäväni Mia Kankimäki, joka puolestaan kuuli sen taiteilijakollegaltaan jollakin ulkomaanreissulla. Leipäviipaleen paksuinen romaani olisi tarinaltaan tiivis, ja ilmaisultaan myös. Siinä olisi kaikki tarpeellinen mutta ei mitään ylimääräistä. Se olisi joka tavalla riittävä. Ja vaikka sellaisen ajattelemiseen menisi todennäköisesti yhtä kauan kuin paksumman romaanin, sen kirjoittamiseen menisi vähemmän aikaa. Sen lukemiseen samoin.
Lyhyen lukemisen houkutus on minulle suhteellisen uusi. Olen nauttinut elämäni varrella puheliaista romaaneista, sellaisista joiden seuraan saa palata ilta toisensa jälkeen. Aikoinaan olikin kriisin paikka, kun Milan Kundera julkaisi Identiteetin, nippa nappa parisataasivuisen romaanin. Olin pettynyt ja pahoilla mielin, koska rakastin Olemisen sietämättömän keveyden runsautta ja Kuolemattomuuden tuhtia omalakisuutta. Pahempaa oli tiedossa: Kunderan julkaisuvälit pitenivät, ja seuraava teos Kiireettömyys oli vaivaiset 130 sivua pitkä.
Pitkään pidin syntipukkina ranskan kieltä, olivathan nämä uudet lirpakkeet Kunderan ensimmäiset ranskaksi kirjoittamat teokset. Kenties kieli olikin yksi tekijä Kunderan prosessissa, mene ja tiedä, mutta viime aikoina olen miettinyt onko kyseessä myös ikätekijä. Kuulin vastikään erään samanikäisen ystävän sanovan, että nykyään on vaikea jaksaa mitään kovin pitkää aikaa kerrallaan. Pitkät keskustelut alkavat rasittaa, kolmituntiset elokuvat puuduttaa, koko illan konsertit kyllästyttää. Jo puolivälissä alkaa kaivata hiljaisuutta ja yksinoloa. Sama saattaa koskea kirjoittamista ja lukemista. Vielä kymmenen vuotta sitten rakastin Elena Ferranten vuolasta Napoli-sarjaa. Nykyään suosin nimenomaan ranskalaisia leipäviipaleita. Viimeisen vuoden aikana olen nauttinut kaikkein eniten Annie Ernaux’n ja Edouard Louisin hädin tuskin satasivuisista toteavista romaaneista. Nähtäväksi jää, miten tämä heijastuu kirjoittamiseeni, vai heijastuuko.
