Vuorotteluvapaalla oleva kirjastoammattilainen Mika Kähkönen palasi kirjastoon asiakkaana. Hän huomasi tarvitsevansa vain kirjoja.
Kirjastotyön huonoimpia puolia on se, että kirjastonhoitajana en vapaa-ajalla viitsi käydä kirjastossa. Asiakkaana. Kirjaston lämmin tunnelma, sen loistava asiakaspalvelu ja henkevä atmosfääri jäävät kokematta. Edes lapseni eivät käy kirjastossa, koska tuon heille kirjat kotiin. Olen tehnyt perillisilleni karhunpalveluksen.
Joskus nuorempana ja idealistisempana kävin lomamatkoillani tutustumassa paikallisiin kirjastoihin. Nykyisin kierrän lomillani kirjastot kaukaa. Oodin kanssa teen toisinaan poikkeuksen, koska on niin mahtavaa, että Suomen pääkaupungissa on paraatipaikalla kirjasto. Oodia parempaa vastinetta verorahoilleen ei kukaan voi vaatia. Oodi ei ole perinteinen, tavallinen kirjasto, se on kirjastoverkoston näyteikkuna ja laboratorio. Sen rinnalla on ja toivottavasti tulee aina olemaan sellaisia kirjastoja, joita me vanhukset haluamme – kodikkaita ja kulturelleja olohuoneita ilman liikaa nykyaikaa.
Jäin pari kuukautta sitten lomalle, sen jälkeen suoraan vuorotteluvapaalle. Nyt minun on pakko käydä kirjastossa vapaa-ajallani ottamassa kopioita, pitämässä sadetta, käytävä vessassa. Varattava kirjoja. Olen puolen vuoden ajan se, jonka takia kirjasto on olemassa: asiakas.
Osaanko olla asiakas? Osaanko käyttäytyä kirjastossa? Siellä on nykyisin kaikenlaista kummallista: itsepalvelu-, omatoimi- ja palveluaikoja, omatoimitekniikkaa ja -laitteita. Kirjastoon pääsee, vaikka henkilökunta ei ole paikalla. Pääsee, jos on kirjastokortti ja PIN-koodi. Ei minulla ole koskaan kirjastokorttia mukana, PIN-koodia en normaalisti tarvitse. Nyt minun on pakko opetella uusille tavoille. Ei kai se mahdotonta ole, selviäväthän monet oikeatkin asiakkaat siitä.
Jos menen kirjastoon palveluaikana, uskallanko ottaa kontaktia kiireisen näköiseen henkilökuntaan? Se yksi on aina niin vihainenkin. Pakko uskaltaa, koska asiakaskäytössä olevat hakukoneet ovat hankalia käyttää. Olisiko Finnassa vielä kehittämisen varaa, vai enkö vain osaa? Ehkä kirjastossa käyminen on liian vaikeaa, ehkä minun pitää jäädä kotiin ihan sovinnolla. E-palveluitahan on joka tapauksessa pilvin pimein. Ei. Ehkä ei. Kotona on hyvä olla, mutta paperikirja on aina paperikirja.
Vaan haluanko edes lukea vapaalla ollessani? Lukeminen on sosiaalisen median aikakaudella muuttunut liki mahdottomaksi. Keskittymiskykyni on olematon. Töiden kotiin vieminen on tympeää, ja nimenomaan työksi lukeminen on minulle käynyt. Kirjavinkkauksien ja lukupiirien valmistelua, suosittelujen ja lukulistojen kirjoittamista – kirjastonhoitajan lukeminen ei koskaan ole pelkkää nautintoa.
Kaikesta narinastani huolimatta olen käynyt vapaideni aikana kirjastossa jo monta kertaa. En sentään omassani, joku roti! Olen tosin luvannut juontaa siellä joulukonsertin talkootyönä, mutta ehkä kahdeksas korona-aalto peruuttaa sen. Erityisen ihastunut olen omatoimiaikoihin. Töissä ollessani pidän niitä tarpeettomina, koska kävijöitä on niin vähän. Nyt asiakkaana pidän niitä erinomaisina. Ensimmäisellä omatoimiaikana kirjastoon tekemälläni vierailulla tein kaikki perusvirheet, jotka oikeakin asiakas tekee. Etsin kirjaa, en varausnumeroa. En ymmärtänyt, miten kortti pannaan lainausautomaattiin. En löytänyt ovenavauspainiketta sen kummemmin sisään kuin ulos mennessäni.
Asiakkaana olin erittäin närkästynyt varaamani kirjan hitaasta saapumisesta. Tein eräänä tiistaiaamuna varauksen kirjasta, joka oli kolmessa kirjastossa paikalla. Keskiviikkoiltapäivään mennessä se ei ollut Finnan mukaan vielä tärpännyt, ja tuohtuneena sanoin pojalleni, että ”ei ne siellä ilman minua mitään osaa”. Nyreissäni lähetin kollegalle viestin, että missä kirjani viipyy. Hän kertoi Lappeenrannan napanneen sen kuljetukseen. Itse en siis osannut tätä Finnasta katsoa, vaikka olen kirjastotyön ammattilainen. Ei ihme, että oikeat asiakkaatkaan eivät osaa.
Huvittavinta oli, kun kävin palveluaikana kotikuntani kirjastossa kysymässä, pääseekö siellä jossain tietokoneelle. Minun luultiin keljuilevan, sillä olenhan ollut siellä töissä useaan otteeseen. Kun tulin tiskille maksamaan tulosteitani, virkailija hämmästeli, että ”ai sie oikeesti otit tulosteita, luulin että tää on joku juttu.” Olen mies, jolla on maine.
Asiakkaana minulle on tärkeintä se, että saan Seppo Jokisen uuden poliisiromaanin luettavakseni mahdollisimman nopeasti. Asiakkaille tärkein asia ovat kirjat, meille kirjastolaisille kaikki muu. Töissä ollessani minun on teeskenneltävä, että minulle tärkeintä kirjastossa ovat tasa-arvoisuus, suvaitsevaisuus, demokratian ylläpitäminen ja digitaalisuus. Asiakkaana en kaipaa kirjastoa demokratian tai tasa-arvon ylläpitämiseen, vaan tarvitsen kirjoja. Uusia kirjoja, mieluiten nopeasti.
Meidän kirjastolaisten pitää ymmärtää se, että teemme tärkeää työtä jo pelkästään tekemällä sitä, mitä olemme aina tehneet: kirjoja lainaamalla.
