Kirjallisuuden lajityyppien tiukoista karsinoista pitäisi luopua – myös kirjastossa.
”Voi, en minä ole sitä lukenut” sanoi keski-ikäinen rouva esikoisromaanistani Ennen päivänlaskua ei voi vuonna 2000. ”Eivät minua kiinnosta avaruusraketit.”
Eräs valikoiva lukija avautui: ”Minä luen vain kirjoja, jotka ovat totta.”
Kun teokseni oli voittanut kyseisen vuoden Finlandia-palkinnon, sain toisenkinlaista palautetta: ”En ollenkaan ajatellut lukea sitä, mutta niin moni suositteli. Ja miten yllätyinkään. En tiennyt, että Suomessa edes kirjoitetaan tuollaisia kirjoja.”
Tietyn lajityypin jyrkkä, etukäteinen luokittelu epäkiinnostavaksi, itselle vieraaksi tai eskapistiseksi viihteeksi on helppoa. Erityisen helppoa se on, jos lajityyppiä ei edes kunnolla tunne.
Vielä 1970-luvulla oli aivan tavallista puhua dekkareista kevyenä ”aivot narikkaan” -lukemisena, jollaiseen aidosti sivistynyt ihminen ei tarttunut muulloin kuin kesämökillä. Mutta kun skandinaaviset, yhteiskunnallisesti kantaaottavat poliisiromaanit tulivat ja Suomessakin Matti Yrjänä Joensuun teokset ylsivät Finlandia-palkintolistoille, olisi ollut aidosti sivistymätöntä sanoa vieroksuvansa dekkareita, koska niissä on vain niitä englantilaisia teetä juovia mummoja.
Spekulatiivinen fiktio eli tieteiskirjallisuus, fantasia, kauhu, surrealismi ja jopa maaginen realismi kantavat edelleen jossain määrin viihteellisyyden ja kapea-alaisuuden leimaa. Vaikka korkeakirjallisuuden historia sisältää alan klassikkoja Kafkasta Vonnegutiin, Hessestä García Marquéziin ja Orwellista Atwoodiin, liian moni edelleen samaistaa tieteiskirjallisuuden laserpyssyihin ja muukalaishirviöihin, fantasian lohikäärmeisiin ja velhoihin, kauhun vampyyreihin ja kummitustaloihin. Avaruussotia, myyttiolioita ja haamuja löytyy toki teoksista edelleenkin, mutta valtaosa spekulatiivisesta kirjallisuudesta operoi huomattavasti laajemmalla skaalalla. Tieteisromaanin tiede voi olla sosiologiaa tai vaikka folkloristiikkaa.
Määrittelyjä sotkee myös nykyinen trendi kirjoittaa käytännössä realistiseen kaanoniin kuuluvia teoksia, joissa kuitenkin on pieni nyrjähdys arkikokemuksen ulkopuolelle. Esimerkiksi yllä mainitun esikoiseni ainoa ero realismista on siinä esiintyvä fiktiivinen eläinlaji. Silti vielä vuonna 2000 – koska olin aiemmin tehnyt sen vakavan virheen, että olin kirjoittanut myös avaruus- ja tulevaisuusnovelleja – teos oli jo etukäteen luokiteltu usean lukijan mielessä scifiksi, eli kategoriaan EVVK – Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa.
Entäpä kommentti kirjoista, joiden pitäisi olla ”totta”? Aivan kuin romaanitaiteen henkilöt ja tarinat eivät olisi pääsääntöisesti keksittyjä, vaikka ne olisivatkin realismin keinoin toteutettuja. Väinö Linnan vänrikki Vilho Koskela ja J.R.R. Tolkienin hobitti Frodo Reppuli ovat yhtä lailla mielikuvitusolentoja. Mutta koska realismi ei kurotu arkihavaintojen ulkopuolelle, se mielletään todeksi – ja usein myös ainoaksi oikeaksi kirjallisuudeksi – vaikka realismi on vain parisadan vuoden ikäinen taiteellinen muotivirtaus.
Vanhentuneisiin ja ahtaisiin lajityyppikäsityksiin perustuva etukäteinen lokerointi on tilanne, jossa kaikki häviävät. Kun esikoisteokseni luokiteltiin scifiksi, monet eivät ottaneet sitä edes käteensä. Joitakin lukijoita tämä luokittelu toki kutsui, mutta monet tieteiskirjallisuuden ystävät odottivat tulevaisuutta ja teknologiaa ja siksi pettyivät syvästi. Ne, jotka tiesivät kirjani spekuloivan biologialla ja mytologialla, eivät aina löytäneet kirjaani kirjastoista – koska se oli siellä scifi-hyllyssä.
Tietyt kotimaiset tekijät ovat tuottaneet hyvinkin selvärajaista genreä, kuten vaikkapa J. Pekka Mäkelä, jonka teokset ovat sijoittuneet useimmiten tulevaisuuteen ja avaruuteen. Mutta sitten hän kirjoitti Finlandia-ehdokkaaksikin nousseen, aitoon historiaan pohjautuvan romaanin Hunan, jonka epiikkarealismia rikkoi vain pieni maagis-realistinen elementti. Pitäisikö Hunanin siis löytyä scifihyllystä vai sieltä realismipuolelta?
Monet kirjat voisi mielestäni ilman muuta sijoittaa kumpaankin. Esimerkiksi Juha Itkosen uusin romaani Kaikki oli heidän on puoliksi tieteiskirjallisuutta – se sijoittuu suurilta osin usean kymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Mutta enpä usko, että Itkosen romaani on monenkaan kirjaston scifihyllyssä, vaikka sillä olisi erinomaisen painavat syyt siellä sijaita.
Pitäisikö määritelmistä tämän vuoksi kokonaan luopua? Ehkä. Suurin osa omista romaaneistani on myyty ulkomaille niin kutsutulla contemporary fiction -määreellä, ei lajityypin edustajana. Genreharrastajat löytävät nimittäin tarkkavainuisesti muistakin kategorioista itseään kiinnostavat teokset, mutta päinvastoin ei useinkaan käy.
Luokittelua tehdessä olisi hyvä pitää mielessä, että lajityyppien rajat ovat häilyviä, venyviä ja sekoittuvia. Eikä genre ole kirjailijalle työn päämäärä – ”kirjoitanpa nyt fantasiaa!” – vaan yksinkertaisesti kirjallinen työkalu muiden joukossa.
Lajityyppien tiukat karsinat ovat spekulatiivisia seiniä – työkaluluonteisia, konstruoituja, eivätkä aina aivan arkitodellisuuden lakeja noudattavia.
