DEMOKRAATTISEN kansalaisyhteiskunnan perusidea on se, että valta ja väkivalta eivät saa rajoittaa keskustelua. Siksi olikin järkyttävää lukea jyväskyläläisessä kirjastossa järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jonne yritettin väkivalloin sisään, tavoitteena tukahduttaa keskustelu.
DEMOKRAATTISEN kansalaisyhteiskunnan perusidea on se, että valta ja väkivalta eivät saa rajoittaa keskustelua. Siksi olikin järkyttävää lukea jyväskyläläisessä kirjastossa järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jonne yritettin väkivalloin sisään, tavoitteena tukahduttaa keskustelu.
YHTÄ järkyttyneenä luin kotkalaiseen kirjastoon kaavaillusta keskustelutilaisuudesta, jota viranomaiset eivät antaneet edes järjestää, kun turvajärjestelyt eivät vastanneet poliisin poikkeuksellisen kireiksi ruuvaamia vaatimuksia. Koko tilaisuus piti peruuttaa.
KIRJASTO on kansalaisyhteiskunnan tärkeä tukipalvelu. Siksi sekä väkivallan tuominen kirjastoon, että keskustelutilaisuuden peruuttaminen väkivallan uhkaan vedoten ovat ihmisten perustaviin demokraattisiin oikeuksiin kohdistuneita loukkauksia. Näin ei saa toimia.
VÄKIVALLALLE ei saa antaa periksi.
JA PERUSTELTAKOON tämä. Saksan juutalainen sosiologi Norbert Elias käytti – ymmärrettävistä syistä – aika paljon aikaa ja tarmoa sen pohtimiseen että miksi juuri Saksan kehitys sai niin toisenlaisen suunnan kuin naapurimaissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Eliaksen mukaan eräs tärkeä ero liittyi kansalaisyhteiskunnan muotoutumiseen 1800-luvulla.
EHTONA kansalaisyhteiskunnan kehittymiselle on, että saa puhua vapaasti. On voitava keskustella ja kirjoittaa ilman, että tarvitsee pelätä oman turvallisuutensa puolesta. Vaikka olisi väärässäkin. Niin kuin moni on.
MONISSA maissa sananvapaus ja kokoontumisen vapaus astuivatkin voimaan 1800-luvun kuluessa. Osittain myös Saksassa. Mutta siellä oli pieni ero: akateemisesti koulutetun porukan keskuudessa rehoitti kaksintaistelukulttuuri, jossa kipakat vastaväitteet kumottiin miekoin.
ILMIÖ oli levinnyt laajalle. Kun Münchenin poliisimestari yritti lopettaa ylioppilaiden keskuudessa eläneen perinteen, paikallinen ylioppilaskunnan puheenjohtaja totesi, että tämä on loukkaus, jonka voi hyvittää vain ainoalla mahdollisella tavalla. Ylin poliisiviranomainen hävisi kaksintaistelun ja asiaan ei enää palattu.
VOIMA oli oikeutta. Myöhemmin, 1930-luvulla, tästä ajatuksesta tuli saksalaisen yhteiskunnan johtoaate, Eliaksen mukaan juuri kuvatuista syistä. Kynä hävisi miekalle.
SAKSASSA annettiin väkivallalle periksi, ja kuten tiedämme, siitä ei seurannut mitään hyvää. Koko demokratian perusta on siinä, että vahvimman ei anneta voittaa. Siis sen, jolla on fyysistä voimaa, joka osaa pelotella ja joka on valmis aiheuttamaan kärsimystä omaa asiaa ajaakseen.
MUUTAMAA häirikköä ei saa pelästyä. On uskallettava puhua, kirjoittaa ja kokoontua heistä huolimatta.
Kirjastojen on uskallettava pitää ovensa auki monipuolisesti erilaisille tilaisuuksille. Sille tielle ei voi lähteä, että aletaan rajaamaan keskusteluteemoja ulos sen perusteella, kuka on kärkkäin heiluttamaan nyrkkejään.
VIRKAVALLAN on kannettava oma vastuunsa. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kommentoi Kotkan tapausta toteamalla, että yleisötapahtumien turvallisuus on järjestäjien vastuulla.
Ei ole silloin kun kyse on kansalaisyhteiskunnan perustavista piirteistä: siitä, että kukin saa säätää täällä jonkseenkin vapaasti.
DEMOKRATIA on hyvä juttu. Ei pilata sitä.
