Lähes jokaisessa suomalaisdekkarissa törmää kirjastoon. Mutta millaiseen?
Lähes jokaisessa suomalaisdekkarissa törmää kirjastoon. Mutta millaiseen?
Kuten elävässä elämässäkin, dekkareissa kirjasto palvelee tasapuolisesti kaikkia. Siksipä myös rikolliset löytävät tiensä kirjastoon.
Timo Sandbergin Pirunpesässä huumekauppoihin sekaantuneet Tatu ja Kosti miettivät kuinka selvitä sotkusta, johon ovat päätyneet. “Mennään kirjastoon”, ilmoittaa Kosti, mitä Tatu pitää sekopäisenä. Kosti kuitenkin tietää, että kirjastossa pääsee käyttämään internetiä ja tutkailemaan karttakirjoja.
Myös Marko Kilven Kadotetuissa kirjaston tietokoneita käytetään epäilyttäviin tarkoituksiin.
Kirjastokortti paljastaa
Anonymiteetti on aika ajoin tärkeä jopa poliisille. Christian Rönnbackan Rakennus 31 -kirjassa vanhempi rikoskonstaapeli Jonna Holm selaa kirkonkirjoja mikrofilmeinä mieluummin Porvoon kirjaston hiljaisuudessa kuin kirkkoherranvirastossa. Kirjastossa “hän pystyi rauhassa tutkimaan dokumentteja, eikä tarvinnut kenellekään selittää, mitä oli tekemässä.”
Surullisimmasta päästä kirjastoviittauksia on murhatun hervantalaistytön tapaus Seppo Jokisen dekkarissa Koskinen ja siimamies. Siinä uhrin henkilöys paljastuu kirjastokortista. Tamperelaisruumiilla kirjastokortti onkin usein mukana: myös Piripolkassa ruumis tunnistetaan kirjastokortistaan.
Ilmainen hengähdyshetki
Dekkareiden kirjastoissa vallitsee rauha, sinne tullaan lämmittelemään, siellä pakoillaan niitä, joita ei haluta tavata. Hengähtämään tulee myös rikollisuuden rajamailla toimiva Elias Vitikka Matti Laineen Pahojen miesten seurassa. “Elias käveli Kallion kirjastoon ja toivoi, että rakennuksen paksut seinät ja levollinen ilmapiiri soisivat hetken rauhan.”
Erityisen tärkeä kirjasto voi olla silloin, kun elämä heittelee. Tästä todistaa Emilin tapaus Carita Forsgrenin Perintö-kirjassa. Kun vaimo jättää, firma kaatuu eikä entistä kotia enää ole, kirjasto kutsuu.
Kirjastoammattilaiset ovat useimmiten sivuhenkilöitä: keskeisten hahmojen sukulaisia, murhapaikan naapureita. Työssään he ovat palvelualttiita, minkä huomaa Eevamaria Jungman Outi Pakkasen Ruohonleikkaajassa: ”…nainen oli ollut yllättävän ystävällinen, ja kotiin tullessaan Eevamarialla olikin kaksi kirjaa kassissa.”
Kirjastoja puolustetaan
Suomen kattava kirjastoverkko manifestoituu jännityksen maailmassakin. Markku Ropposen Kuhala ja kevään ensi ruumis -kirjassa kyläkaupan yhteydessä on baari ja sen nurkassa “muutaman sadan niteen sivulainaamo tai virallisen termin mukaan pienkirjasto”. Kuhala lainaa Häijyjen ajatusten sanakirjan, kauppias leimaa entisaikain käytäntöjä noudattaen eräpäiväkortin.
Espoon ostoskeskuksiin on 2000-luvulla perustettu kirjastoja, joihin on näppärä pistäytyä muun asioinnin ja ostosten lomassa. Näin tekevät myös Leena Lehtolaisen poliisit Kallio ja Koivu Espoon Isossa Omenassa kirjassa Rautakolmio. Kun Koivu hoitaa työasiaa, Kallio tutkii nuottihyllyä. “Pitkä, komeatukkainen virkailija tuli täydentämään valikoimaa, ja löysin nuoren miehen tuomista kirjoista Die Toten Hosenin kootut kappaleet.” Kallio on ilmetty kirjaston kanta-asiakas: kirjastokortti on mukana lompakossa ja lainaus hoituu näppärästi automaatilla.
Kirjastolaitosta myös puolustetaan pontevasti niin Sandbergin Kärpäsvaarassa kuin Lehtolaisen Rautakolmiossakin. Lahden lähikirjastojen sulkemista vastustaa ponnekkaasti kirjailija Leo Jortikka, joka Kärpäsvaara-kirjassa hyökkää paikallisen päättäjän kimppuun.
Kun poliisi ihmettelee, miten kirjastojen takia niin voi kiihtyä, Jortikka innostuu: ”Kirjastojen avulla tämän maan sivistyksen taso on nostettu sellaiseksi mikä se on.” Kirjastojen ja niiden maksuttomuuden puolesta pauhaa myös Maria Kallion aviomies Antti, “sillä ne olivat niitä harvoja julkisia palveluja, jotka olivat vähävaraisimpienkin saatavilla”.
Murhia kirjastoissa onneksi tapahtuu harvakseltaan, edes dekkareissa.
Lisää dekkareiden miljöistä, myös kirjastoista: Almgren, Päivi & Jokitalo, Päivi: Tappavat tienoot. Avain, 2014
