Ihmisten vapaa-ajasta kilpaillaan digiaikana entistä kovemmin. Kirjamyyjien ja kirjastojen pitää oppia saamaan ihmisten huomio uudella tavalla.
Kirjojen myynti on ollut laskussa jo pitkään. Vuosittainen muutaman prosentin alamäki ei tunnu järin dramaattiselta, mutta vuodet ovat peräkkäin ja pitkällä aikavälillä kyyti on kylmää.
Selaan kustantajien kevät- ja syyskatalogeja. Joskus ennen niin tuhti esitekirja tuntuu vuosi vuodelta ohkaisemmalta. Moni kustantaja on leikannut tuntuvasti julkaisujen määrää. Tilaa ovat onneksi täyttäneet lukuisat pienkustantamot, jotka pelaavat taitavasti marginaaleissa.
Ihmisten ajankäytön pelikentälle ovat tulleet internetin arkistuminen, sosiaalinen media ja striimauspalvelut. Päivässä on edelleen 24 tuntia, ja kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on kovaa. Nykyaika on läpikotaisin visuaalinen. Lapsia ja nuoria tarkkaillessa tulee mieleen, että visuaalisen ja digitaalisen kulttuurin valta tuskin heikkenee.
Entäpä sellainen asia kuin suomen kieli ja kulttuuri, tai jopa länsimainen sivistys? Länsimainen intellektuaalinen perintö on ollut todella leimallisesti kirjallista. Voi hyvällä syyllä väittää, että sivistyksemme on sidoksissa kirjoitettuun sanaan.
Koituuko kirjan kuolema myös länsimaisen sivistyksen turmioksi?
Pelin politiikka
Digitalisaatio haastoi kirjabisneksen lisäksi myös elokuva-alan. Dvd-myynnin romahtaessa näytti siltä, että alan suunta on hukassa. Tällä hetkellä elokuvateatterit saavuttavat kävijäennätyksiä ja striimauspalvelut luovat uutta televisiokulttuuria. Elokuva-ala oppi siis sopeutumaan digitalisaatioon nopeasti.
Mikä on kirja-alan pelisuunnitelma suhteessa digitalisaatioon? Entä kirjastojen?
Kirja-alan kyvyttömyys reagoida digitalisaatioon on satanut kirjastojen laariin. Lainaluvut eivät ole romahtaneet samalla tavalla kuin kirjamyynti. Paha kehveli digipeikko, kuten “kirjojen Spotify”, ei ole tullut pelikentälle riehumaan. Mutta mikä on sellaisen media-alan tulevaisuudennäkymä, joka jää digitalisaatiokehityksessä paitsioon?
WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson arvioi, että ensinnäkin pitäisi olla käsitys joukkueesta. Kirja-alan toimijoiden – eri kustantajien, kirjakauppojen ja kirjastojen – asia on yhteinen: yhden tappio koituu toisenkin tappioksi. Toisten kampittamisen sijasta olisi fiksumpaa pelata samaan maaliin.
Toiseksi olisi tärkeää olla suurin piirtein samalla sivulla siitä, mitä peliä pelataan, mikä on pelitilanne juuri nyt ja mitä kohti pyritään. Kirja-ala tarvitsisi tutkittua tietoa haasteistaan, sillä oikeita päätöksiä on helpompi tehdä tiedon perusteella. Sitä kautta löytyisi todennäköisemmin myös uusi kurssi pois vähittäisen kurjistumisen polulta.
Tarvitaan käsitys siitä, mikä on maali – eli mihin pyritään. Nykyisten rakenteiden ja volyymien säilyttäminen ei pitäisi olla itsetarkoitus. Mihinkään kivitauluun ei ole kirjoitettu, miten iso sen tai tuon instituution täytyy olla tästä ikuisuuteen.
Sellainen kirjasto, joka toimii pelkästään suojellakseen instituutiota ja kasvattaakseen tunnuslukuja, on sisältä kuollut. Parempia tavoitteita ovat yhteisöllinen ja yksilöllinen kasvu, sivistys ja oppiminen.
Markkinointi auttaa
Kirjastoilla on monia vahvuusalueita, jotka ovat muualla kuin perinteisessä lainaustoiminnassa.
Tapahtumien tuotanto, eli sisältöjen avaaminen tapahtumien kautta, on valtaosassa kirjastoja jo arkipäivää.
Sisältöjen ja palveluiden markkinoinnissa kirjastot ovat kuitenkin tunareita. Toimiminen ja tuottaminen mielletään oikeaksi työksi, paukut pannaan siihen. Mielenkiinto ei enää riitä sen varmistamiseen, että sisältö myös löytää yleisönsä.
Anna-Riikka Carlson ottaa esimerkiksi Gregory David Robertsin Shantaram-kirjan. Puolassa kirjan kustantaja panosti kirjan kääntämiseen ja odotukset olivat korkealla. Julkaisu ei onnistunut. Myyntiluvut olivat surkeita. Yli vuosikymmen myöhemmin kustantaja palasi teoksen ääreen ja kirja päätettiin lanseerata kokonaan uudelleen, uusintapainoksen sijaan uutena julkaisuna uusine ilmiasuineen ja markkinointikampanjoineen. Tällä kertaa onnistuttiin isosti, myyntiluvut kipusivat muutamasta tuhannesta yli sadan tuhannen.
Shantaram Puolassa on herkullinen esimerkki, koska sen kohdalla ei tarvitse arvailla. Tiedämme, että jos kustantaja olisi luovuttanut kirjan kanssa, satatuhatta kohtaamista ja älyllisen kasvun paikkaa olisi jäänyt toteutumatta. Tuuleen huutaminen ei kasvata sivistystä, ihmistenvälinen dialogi kasvattaa. Kirjallisen kulttuurin markkinointi on sivistystyötä.
Kaiken kaikkiaan kirja-ala ja kirjastoala ovat valittajien klubi. Niin monen asian pitäisi olla toisin kuin on, mutta mitäpä jos eläisimme tässä ajassa ja tässä maailmassa, tunnistaisimme käytettävissä olevat mittavat resurssit ja mahdollisuudet tässä ja nyt, ja toimisimme. Kirjastot ovat hyviä taputtamaan itseään selkään ja kertomaan itselleen, miten pöhinää on hengästymiseen asti. Todellisuus on usein aneemista istuskelua ja helposti korjattavien ongelmien siirtämistä perimätietona vuodesta toiseen.
