Kerran vuodessa luen Jane Austenin koko tuotannon, ja aina samalla kaavalla.
Joulupäivänä anoppilassa otan kirjahyllystä Viisastelevan sydämen. Ajattelen että luen ihan vähän, mutta yhtäkkiä se onkin jo luettu. Sitten luen peräkanaa Ylpeyden ja ennakkoluulon, Järjen ja tunteet, Kasvattitytön tarinan, Emman ja Neidon vanhassa linnassa, aina tässä järjestyksessä. Vieroitusoireissani lainaan vielä kirjastosta pienois- ja keskeneräiset romaanit. Sitten edessä ammottaa tyhjyys.
On muitakin kirjailijoita joiden teokset osaan ulkoa, ja silti luen niitä yhä uudestaan, koska lisää ei ole tulossa. Alice Munron uudesta kokoelmasta antaisin vaikka silmän päästäni. Mutta sellaista ei ole tiedossa, ja siksi haaveilen välillä salaa kirjailijaroboteista.
Käsitys siitä mitä töitä robotit sopisivat hoitamaan on viime aikoina muuttunut. Vähäpätöisten hanttihommien tilalle niille suunnitellaan perinteisesti lukupäätä vaatineita huippuammatteja. Oikeusoppinut robotti osaisi soveltaa jokaista lain kiemuraa, ja lääkärirobotti ymmärtäisi oudoimmatkin oireet. Entä jos robottiin syötettäisiin Austenin romaanit? Kykenisikö se kirjoittamaan niiden perusteella uusia, vieläpä Austenin käsialalla? Osaisiko robotti kertoa austenilaisen tarinan rahasta ja rakkaudesta, oppisiko se oivaltamaan miten ihminen käyttäytyy ja nauramaan sille? Vielä viisi vuotta sitten olisin sanonut: ei ikinä. Enää en ole varma.
Tietenkin kirjailijarobotti on harhaoppinen ajatus, eihän kone olisi mikään oikea kirjailija. Ei ystäväni lemmikkisammakkokaan ole kuvataiteilija, vaikka saikin vesiväreillä aikaan mitä viehättävimmän abstraktin maalauksen. Kirjallisuutta luo vain ihminen.
Vai luoko? Ihmiskeskeinen maailmankäsitys on kovaa vauhtia murtumassa. Tekoäly on sitäpaitsi arvaamatonta ja saattaa muuttua kontrolloimattomasti omin päin. Tavalla jota emme vielä ymmärrä robotti saattaisi kirjoittaa romaanin, joka olisi huikeampi kuin mikään ihmisen kirjoittama teos.
Tekoälyn arvoituksellinen kehitys voi olla silmänräpäyksen kysymys, sillä sen aika ei ole ihmisen aikaa. Romaaniakin ihminen kirjoittaa yleensä vuodesta kahdeksaan vuoteen. Jos robotti tekisi saman tunnissa tai kymmenessä sekunnissa, minut ja kollegani voitaisiin panna viralta. Kustantajille taas koittaisivat kissanpäivät. Jane Austen -robotin ja sen kollegoiden teoksia ostettaisiin miljoonittain. Meikäläisten lohduksi jäisi kenties vain se, ettei robotteja tunnustettaisi oikeiksi taiteilijoiksi. Mutta mitä ne taiteilijaidentiteetillä tekisivätkään, sehän on vain ihmisen kotkotuksia. Kai?
