Kellutus tuli rytinällä kirjastoalalle, jossa ollaan totuttu hitaisiin liikkeisiin.
Kellutus on levinnyt Suomen suurimmissa kaupungeissa ärhäkän viruksen tavoin. Jyväskylän jälkeen muutaman viime vuoden aikana kaupunki toisensa jälkeen on saanut tartunnan: Oulu, Vantaa, Espoo, Tampere, Turku, Kuopio, Lahti… Ainoa yli 100 000 asukkaan kaupunki, jossa kokoelma ei vielä kellu, on Helsinki – ja sielläkin kellutusta valmistellaan.
Perinteisesti konservatiivisella ja hidasliikkeisellä alalla muutoksen vauhti on ollut ällistyttävä. Etenkin kun kellutukseen siirtyminen ei ole muutoksena helppo tai pinnallinen päätös, joka vain nuijitaan pöytään, vaan siihen liittyy yleensä työlästä valmistelua ja suurten aineistomassojen uudelleenkäsittelyä.
Kellutuksen nopea voittokulku on osoitus ideoiden voimasta: kun sana on julki sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi.
Voi muutoksen nopeudesta toki olla toistakin mieltä. Kaupungistuneelta Suomelta kesti vuosikymmeniä siirtyä kyläkirjastomaisesta nyhertelystä ammattimaiseen verkostomaiseen toimintaan. Oli jo aikakin.
Kellutus tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että tavara jää kirjastoverkon siihen toimipisteeseen, johon se palautetaan. On kiehtovaa, kuinka noin yksinkertainen muutos voi aiheuttaa niin suuria kokonais- ja kerrannaisvaikutuksia.
Ideoiden voima on murskaava, mutta arki on työn tekemistä. Kokoelmiin liittyvä kirjastotyö on muuttunut kellutuksen myötä Suomessa viime vuosien aikana todella tuntuvasti. Miten työt kokoelmien parissa sujuvat tällä hetkellä?
Herätti pelkoa
Keskeiset kokoelmaa rakentavat työtehtävät ovat aineistonvalinta ja poistaminen. Kelluvassa kokoelmassa yksittäisen kirjaston kokoelma ei ole enää itsenäinen, erillinen saareke, vaan osa isompaa kokonaisuutta, jonka koko kelluva kirjastoverkko muodostaa.
Verkostomainen työympäristö edellyttää yhteistyötä ja luottamusta, tajua yhteisistä päämääristä, yhtenäisiä työohjeita ja työkäytäntöjä. On asemoiduttava toimimaan yhden kokoelman ja yhteisen asiakaskunnan hyväksi.
”Kellutus herätti henkilökunnassa selvästi pelkoa siitä, että omasta kokoelmasta katoavat kaikki uudet ja hyvät aineistot muihin kirjastoihin. Jonkin aikaa meni, että pienissäkin kirjastoissa uskallettiin poistaa ’toisten omaa’ aineistoa, tai että ylipäätään lakattiin puhumasta ’meidän ja muiden’ aineistosta”, palvelupäällikkö Nina Salmenkangas Tampereelta muistelee.
Monissa kirjastopisteissä ajan kanssa syntyneet erilaiset merkintätavat ja kategorisoinnit ovat pahimmillaan kamala vyyhti. Yhteen kokoelmaan siirryttäessä kokoelman rakenteita täytyy yhdenmukaistaa tiukasti, muuten hyllyttäjä on pulassa – asiakkaista puhumattakaan.
”Asiakas voi hämmentyä, jos samasta kirjasarjasta yksi osa löytyy aikuisten osastolta, toinen nuorten osastolta ja vielä kolmas lasten osastolta”, Elisa Kuusela Turusta havainnollistaa.
Monessa kaupungissa keskitetty valinta ja kellutus ovat tiiviisti naimisissa keskenään. Kellutus edellyttää keskitettyä valintaa, mutta riippuvuus ei toimi toisinpäin: keskitetty valinta toimii hyvin ilman kellutustakin.
Kellutus ei näytä haastavan vahvasti kenenkään ammatti-identiteettiä, mutta valinnan keskittäminen haastaa.
”Aineiston valinta koetaan varmaankin joka kirjastossa sinä hellittynä ydinosaamisalueena, johon kulminoituvat niin kirjastonhoitajille tyypillinen rakkaus kirjoihin, musiikkiin, elokuviin, kuin myös ajatus siitä, että vain me tunnemme kirjastomme asiakkaiden tarpeet,” kirjastonhoitaja Elina Paavola-Eskola Tampereelta sanoo.
Oma kokemukseni Espoosta on se, että keskustelu kellutuksen tiimoilta on ollut yleisvireeltään alusta pitäen positiivista, mutta valinnan keskittäminen on edelleen osittain kipeä asia.
Aineistonvalinnan tarkastelu koko kirjastoverkon tasolla tuo esiin vinoumia, joita hajautettu, höllästi koordinoitu tekeminen synnyttää. Aikuisten aineistosta koetaan monin paikoin runsaudenpulaa.
”Kaiken, mutta eritoten dekkareiden, hankintamääriä on vähennetty. Kellutuksen jälkeenhän tilanne oli meillä sama kuin niin monessa muussakin kelluttavassa kirjastossa: kaikki hukkuivat dekkareihin,” Elina Paavola-Eskola kertoo.
Lastenaineistossa tilanne on usein päinvastainen. ”Kuvakirjoista oli pulaa kaikkialla, ja niiden hankintaan on panostettu”, Elisa Kuusela sanoo.
Myös Tampereella ja Espoossa lastenaineistoon on satsattu voimakkaasti. Espoossa määrärahoja on kasvatettu noin 60 prosenttia muutaman vuoden aikana.
Ohjausta tarvitaan
Kolmanneksi kokoelmatyön saranakohdaksi valinnan ja poistamisen väliin tulee kelluvassa kokoelmassa tasapainotus. Enimmäkseen kellutus toimii itseohjautuvasti, mutta jonkun verran tarvitaan myös ulkoista ohjausta: kastelua kuivuusalueilla ja vedenpinnan kontrollointia tulva-alueilla.
Kuinka paljon tätä tarvitaan, siitä on monta näkemystä, ja eri kaupungit vasta hakevat hyviä työtapoja. Espoo-Vantaa-akselilla Espoo edusti aluksi puuhakasta, Vantaa rauhallista lähestymistapaa. Kaupunkien välinen yhteinen kellutus on pienentänyt näitä eroja: Espoo on hieman rauhoittunut, Vantaa vastaavasti aktivoitunut.
Toinen mielipiteitä jakava asia on kellutusta automaattisesti tai puoliautomaattisesti ohjailevan järjestelmän tarve. Helsingissä se koetaan kellutuksen ehdottomaksi edellytykseksi. Lähes saman kokoinen Espoo-Vantaa -kokonaisuus kokee pärjäävänsä mainiosti ilman. Myös Tampere ja Turku etenevät manuaaliohjauksella, mutta seuraavat tilannetta ja vaihtoehtoja. Jyväskylä hyödyntää kokoelmatyössä Collection HQ -ohjelmaa.
Kirjastoammatillinen identiteetti on syvästi kontrollikeskeinen. Jo ammatilliset termit, kuten tiedonhallinta ja kokoelmien hallinta, kertovat siitä. Erillisten kirjastojen suljetut kokoelmat olivat hyvin hallittavissa, mutta asiakaskäyttäytymisen mukaan elävä kelluva kokoelma ei samalla tavalla ole. Täydellisen kontrollin sijaan riittää, että homma pelaa riittävän hyvin. Taloudellinen tietoisuus ja panos/tuotto -näkökulma puskee tässä ruohonjuuritasonkin työhön. Mitä kannattaa tehdä, mikä sujuu ilmankin?
Kokoelmanhoito on kelluvassa kokoelmassa aiempaa jatkuvampaa.
”Kokoelmaa tulee jatkuvasti silmäiltyä ja tasattua pohtimalla, onko jokin teos oikeassa paikassa vai lähtisikö se paremmin lainaan jostain muualta. Kokoelman läpikäynti kerran vuodessa ei riitä,” kertoo Raija Leminen Tampereen Nekalan kirjastosta.
Lähikirjastot voittavat
Yksi kelluvan kokoelman isoista pohjavirroista on liike keskuksesta reuna-alueille, tyypillisesti pääkirjastosta vilkkaimpiin lähikirjastoihin.
Pääkirjaston kokoelmat ovat yleensä suhteettoman suuret verrattuna välittömään asiakaskuntaan. Ihmiset käyttävät kirjastoa yhä enemmän verkkokauppamaisesti: selataan verkkokirjastoa, kliksutellaan varauksia kiinnostaviin nimekkeisiin, ja haetaan ne lähimmästä kirjastosta. Tämä sopii hyvin kellutuksen yhden kokoelman ja yhden asiakaskunnan ajatukseen.
Myös varausten maksuttomuus, jota lakikin nyt edellyttää, on osuvasti linjassa kellutuksen kanssa. ”Aiemmin jokainen kirjasto huolehti omasta kokoelmastaan ja tilasi uutta aineistoa, jos puutteita oli. Nyt täytyi opetella se, että omassa yksikössä ei välttämättä ole paikalla ’kattavaa’ kokoelmaa, ja riittää, että jossain toisessa kirjastossa on. Kellutus on kyllä vaatinut yhä aktiivisempaa varausmahdollisuuden markkinointia asiakkaille,” Nina Salmenkangas toteaa.
Pienten kirjastojen kokoelmat olivat ennen kellutusta tyypillisesti pölyisiä, epäajanmukaisia ja vakioasiakkaiden näkökulmasta tylsiä. Niukoilla erillismäärärahoilla hankittiin varmimmat bestsellerit ja perusteokset. Nyt kellutus uusintaa kokoelmaa jatkuvasti.
”Pienten kirjastojen valikoima on monipuolistunut, ja asiakkaat ovat olleet erittäin tyytyväisiä, kun kokoelma on raikastunut ja uutuuksia näkee useammin,” Nina Salmenkangas kertoo.
”Lähikirjastot ovat kellutuksessa voittajia,” Elisa Kuusela komppaa.
Toisaalta vilkkaimmat lähikirjastot ovat pulassa aineiston kanssa, kun hyllytilaa on vähän ja tarmokkaat asiakkaat kantavat aineistoa jatkuvasti sisään.
”Hyllytettävän määrä kasvaa, hyllyt täyttyvät, ja tasausta tehdään manuaalisesti. Myös poistoja pitää pystyä tekemään entistä reippaammin,” Taina Sahlander Tampereen Sampolan kirjastosta kertoo.
”Yksikin asiakas voi vinouttaa pientä kokoelmaa tilaamalla ja palauttamalla ahkerasti erikoistunutta aineistoa”, Elisa Kuusela sanoo.
Kellutus vähentää voimakkaasti turhaa kuljettamista, kun kuljetukset omistajakirjastoon lakkaavat. Mikään muutos ei kuitenkaan tapahdu kuplassa.
”Alussa kuljetusmäärät romahtivat, mutta ilmaisten varausten myötä määrät ovat nousseet entiselleen,” Elisa Kuusela kertoo.
Myös Espoossa ollaan kuljetusmäärissä kellutusta edeltäneissä luvuissa. Onneksi kokematta jäi se tilanne, jossa varaukset kasvavat voimakkaasti, mutta kokoelma ei kellu.
Eri kaupunkien kellutustunnelmia kysellessä mieleen tulee entisen miehen sotaelokuva ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Pinnalla olevat kysymykset ovat kaikkialla samoja: toisaalta yhdessä tekemisen pelisääntöihin, toisaalta yhdessä tekemisen mahdollisuuksiin liittyviä. Homma on kaikkialla pohjimmiltaan hallussa.
”Nyt parin vuoden jälkeen tuntuu, että tilanne on vakiintunut, eikä kellutuksen kanssa enää juurikaan kipuilla. Näin jälkikäteen sekä keskitetty valinta että kellutus tuntuvat niin luonnollisilta ratkaisuilta, että tuntuu hullulta, että koskaan on toisin meneteltykään,” Nina Salmenkangas sanoo.
