Tyhjä kirjasto on surullinen paikka

Kirjastoseuran blogi antaa äänen kirjaston nykyisille ja tuleville ammattilaisille.

Maanantaina 16.3.2020 arkemme mullistui ennen kokemattomalla tavalla. Meille kaikille tavallinen, ei kuitenkaan hiljainen ja rauhallinen, vaan hektinen ja vaihteleva, kirjastotyön arki mullistui kertaheitolla. Jouduimme tekemään pakottavassa tilanteessa sellaisia ratkaisuja, joita tuskin kukaan kirjastolainen aavisteli vielä tammikuussa. Vähä vähältä teimme toimenpiteitä, joilla toimintoja asetettiin poikkeustilaan; kirjakuljetukset pysäytettiin, uutuuskirjojen toimitus keskeytettiin, palautusluukut suljettiin. Lopulta omalla työpaikallani suurin osa henkilökunnasta siirtyi perusturvan palvelualueelle ottamaan yhteyttä karanteeniin joutuneisiin vanhuksiin. Itse siirryin etätyöhön ja sen koommin en ole kirjastolla käynyt kuin kahdesti, pikaisesti, yksin. Kirjasto hiljeni. Ja tyhjä kirjasto on surullinen paikka.

Edelleen vaikuttaa siltä, että yleisessä keskustelussa kirjastossa on kyse rakennuksesta ja sen sisältämistä kirjakokoelmista. Niitä kirjakokoelmia kirjastoammattilaiset siellä sitten pieteetillä vaalivat ja järjestelevät. Suorastaan pitelevät hyllyissä.  Kunnissa yleisesti vallalla oleva käsitys siitä, että kirjaston sulkeuduttua kirjastoammattilaisten työt päättyivät tai ainakin vähenivät merkittävästi, perustuu juuri tähän ikiaikaiseen mielikuvaan. Emmekö todellakaan ole osanneet vuonna 2020 viestittää kunnissa siitä, mistä nykyaikaisessa kirjastossa on kyse? Korjaammeko me kirjastolaiset sen mielikuvan kertomalla, kuinka kirjaston sulkeuduttua pyyhimme hyllyjä ja järjestämme kirjoja hampaat irvessä. ”Kyllä meillä on täällä töitä! Ettekö te ymmärrä!” Sinänsä tärkeät kertomukset sulkuajan järjestelytöistä voivat kääntyä itseään vastaan.

Ja mistäkö kirjastossa on sitten kyse, jos ei kirjoista, hyllyistä ja järjestyksestä?

Kirjastossa ei ole kyse ihmishengistä – mutta ihmisyydestä kirjastossa on kyse. Niistä hetkistä, jolloin vieras lapsi, jolle luen, painautuu kylkeen kiinni ja pitää kämmentään sylissäni. Niistä hetkistä, kun asiakas kertoo tarvitsevansa kopioita, koska puoliso on sairastunut syöpään ja raha-asiat odottavat hoitamista. Niistä hetkistä, kun asiakas muistelee kyynelsilmin edesmennyttä puolisoa, joka tuli mieleen kirjan nimestä.  Niistä hetkistä, kun vanhempi kantaa kukkurallista kirjakassia lasten kanssa ulos kirjastosta. Niistä hetkistä, kun me kirjastoammattilaiset opastamme, ohjaamme, tuemme, ymmärrämme, ilahdumme ja tuskastumme. Yhdessä asiakkaiden kanssa ja heitä varten.

Ilmoilla on viitteitä siitä, että arkemme alkaa palautua tai ainakin jälleen muuttua kohti uutta normaalia. Kirjastojen avautumista odotetaan jo kovasti. Millainen on kirjasto koronan jälkeen? Toivon, että uusi normaali kirjastoissa on sellainen, jossa kirjaston kohtaavan asiakaspalvelun yksi keskeinen kanava on pysyvästi ja kasvavasti myös digitaalisessa ympäristössä. Toivon, että uusi normaali on sellainen, jossa kirjat saavat olla hyllyissä hieman sinnepäin, koska niitä selaillaan niin innokkaasti ja suurin osa on jatkuvasti lainassa. Ja, että kirjastoammattilaiset kertovat yhdestä suusta, että me teemme ihmistyötä. Sillä kirjasto elää ja hengittää - ihmisistä.

Kirjoittaja on Euran kirjastopäällikkö.