Esittelyssä kolme kiehtovaa teosta.

Parhaimmillaan elokuva visualisoi kirjasta tutun tarinan juuri sellaiseksi kuin lukija sen on mielessään kuvitellut. Pahimmillaan kömpelö käsikirjoitus ja huonot näyttelijäsuoritukset onnistuvat pilaamaan kaiken. Toisinaan hyvä elokuva houkuttelee lukemaan tarinan myös kirjana, eikä ihme, että pokkaripainokset ilmestyvät kauppoihin samoihin aikoihin ensi-illan kanssa.

Elokuva itsessään on myös kiehtova kirjallisuuden aihe. Nämä kolme kirjaa liittyvät kukin eri tavalla elokuvan taianomaiseen maailmaan.

 

Elokuvankertoja

Pienessä chileläisessä kaivoskylässä elää perheenisä, joka rakastaa elokuvia. Hän lähettää tyttärensä Marían elokuvateatteriin aina kun siellä esitetään jotain kiinnostavaa. Palattuaan kotiin Marían tehtävänä on kertoa elokuvasta muille perheenjäsenilleen ja hän tekee sen niin elävästi, että kaikista tuntuu kuin he olisivat olleet näkemässä kaiken – kokemassa itsekin elokuvan lumon.

Kepeän tarinansa taakse Letelier kätkee hienosti tummempia sävyjä. Työttömyys, köyhyys ja ankara elämä koettelevat ihmisiä kylässä, jolle kaivos antaa elämän. Kun kaivos lähtee, se vie mukanaan myös toivon. Letelierin pikkuruinen kirja kertoo suuren tarinan. Sen ehtii lukea, vaikka aikaa olisi vain tunti.

 

Katseenvangitsijat

Eräänä aivan tavallisena syyspäivänä Arthur Dreyfuss kokee joka pojan unelman. Hänen ovensa takana seisoo Scarlett Johansson – elokuvamaailman kauneimmaksi ja seksikkäimmäksi äänestetty nuori tähtinäyttelijätär. Scarlett etsii epätoivoissaan pakopaikkaa ja Arthur päästää hänet hämmentyneenä sisään. Hän suojelisi tuota upeaa olentoa ja toivoo salaa, että heistä voisi tulla onnellinen pari.

Delacourtin kirja vaikuttaa aluksi hulvattoman lennokkaalta komedialta ja tarina tempaa mukaansa ensimmäisiltä sivuilta saakka. Juonen edetessä mukaan tulee kaikkea muuta kuin hauskuutta. Delacourt pureutuu taitavasti ulkonäkökeskeisen maailmamme ongelmiin: identiteetin rakentumiseen, ihmisenä olemisen vaikeuteen ja siihen, kuinka kukin meistä haluaisi tulla kohdatuksi itsenään ulkokuoresta riippumatta. Ajatuksia herättävä monitasoinen teos.

 

  Äpärä

Tämän kesän tyylikkäin elokuva kertoi tositarinan kahden naisen vimmaisesta ystävyydestä sodan jälkeisessä Pariisissa. Martin Provostin ohjaama Violette nosti kaksikosta keskiöön Violette Leducin, sen toisen, joka jäi Simone de Beauvoirin menestyksen varjoon.

Leducin omaelämäkerrallinen Äpärä on pökerryttävä lukuelämys, joka taustoittaa hienosti elokuvakokemusta. Teos ei mielistele, vaan iskee lukijaan raivolla ja kiihkolla. Se vaatii, haastaa ja pakottaa keskittymään. Siinä ei ole mitään laskelmoitua tai teennäistä. On vain Violetten elämä – juuri sellaisena kuin hän sen koki. Tämäkin helmi saatavilla enää vain kirjastoista.

(Toim. huom. Harmi kyllä, kiinnostavalta vaikuttava, kehuttu elokuva poistui teattereista jo ennen syksyä. Finnkinolta vastattiin tiedusteluun mahdollisesta paluusta näin: “Uusi ohjelmisto perustuu aina edellisten viikkojen menekkiin ja katsojamääriin. Joka perjantai ohjelmistoon tulee useampi uutuuselokuva, jotka saavat parhaat näytösajat. Vanhoista elokuvista jatkavat vain ne parhaiten menestyneet.”)