Oli todella kiinnostavaa hypätä sortajan nahkoihin Sopimusta lukiessa ja katsella tapahtumia pahisten vinkkelistä. Mielenkiintoista uutta tietoa sain myös Nimeni on Sarah -teoksesta.
Lapsena suorastaan ahmin kaikki käsiini saamat holokaustia eli juutalaisten joukkotuhoa käsitelleet romaanit. Anne Frankin päiväkirjan luin ensimmäisen kerran alle 10-vuotiaana. Se mikä aihepiirissä eniten kiehtoi, oli holokaustin käsittämättömyys: miten sellaista voi tapahtua? Eivätkö ihmiset todella tienneet? Miksi miljoonia juutalaisia murhattiin?
Usein holokaustin yhteydessä käytetään termiä ”tuhottiin”, mutta minä mieluummin puhun murhasta, koska ”tuhoaminen” mielestäni etäännyttää yksilöistä. Ihmisistä.
Nyt lomalla luin kaksi aihetta käsittelevää tuoreempaa opusta, jälleen ahmien. Oli todella kiinnostavaa hypätä sortajan nahkoihin Sopimusta lukiessa ja katsella tapahtumia pahisten vinkkelistä. Mielenkiintoista uutta tietoa sain myös Nimeni on Sarah -teoksesta. Mutta niistä enemmän itse arvioissa:
Sortajan näkökulma
Audrey Magee: Sopimus, Atena (2015), 332 s. Suomentanut Heli Naski
Irlantilaisen toimittajan, Audrey Mageen esikoisromaani kertoo nuoresta saksalaispariskunnasta, joka menee naimisiin toisiaan tuntematta, valokuvan perusteella. Sulho Peter Faber siksi, että pääsee vihkilomalle itärintamalta, morsian Katharina Spinelli turvatakseen tulevaisuutensa leskeneläkkeellä, jonka hän saa, mikäli Peter kaatuu sodassa.
Peter saapuu lomalleen Katharinan perheen luo pahalta haisevana ja pää täynnä täitä. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä pariskunta rakastuu. Tulisesti.
Katharinan äiti ei ole tyttären valintaan tyytyväinen, mutta appiukko ottaa Peterin mukaan yöllisille retkilleen ja tutustuttaa tämän tärkeisiin henkilöihin. Kuuliaisesti Peter tunkeutuu juutalaisten koteihin ja ajaa perheitä yön selkään.
Peterin lähdettyä takaisin rintamalle Katharinan perheen elämänolosuhteet paranevat isän solmimien kontaktien avulla. He muuttavat juutalaisperheeltä ryövättyyn upeaan taloon, ottavat käyttöönsä heidän astiansa, turkisviittansa, lastenvaununsa – ja kokevat tekevänsä sen ansaitusti. ”Heillä on ollut kaikkea näin paljon ja meillä ei mitään!”
Samaan aikaan kun Katharina käy illalliskutsuilla ja herkuttelee kakuilla, Peter taistelee hengestään luoteja, nälkää ja kylmyyttä vastaan surkeissa olosuhteissa Stalingradissa taisteluissa.
Kirjassa seurataan Katharinan elämää Berliinissä ja Peterin kamppailua itärintamalla. Rakastuneet kaipaavat toisiaan ja kirjoittavat kirjeitä, joissa toinen vannoo palaavansa, toinen odottavansa.
Luokkayhteiskunnan kuvauksena teos on erinomainen: vaikka Katharinan perhe on opportunisti-isän ansiosta päässyt maistamaan hyvää elämää, heidät palautetaan ruotuun kylmästi, kun tulee vastaan eturistiriita: Katharinan lapselle ei anneta lääkettä, joka pelastaisi tämän hengen, koska lääkkeet on varattu parempien perheiden lapsille. Spinellin perhe saa maksaa natsipuolueelle moninkertaisesti takaisin sen, minkä aiemmin saivat. Alamäki on jyrkkä ja elämästä tulee selviytymistaistelua.
Sopimusta lukiessa ei voi olla ihmettelemättä, miten sinnikäs ihminen on. Miten pitkään meissä henki pihisee, jos on elämäntahtoa. Ja miten rakkaus antaa voimia kestää epäinhimillisiä koettelemuksia.
Sopimus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos ja se pistää miettimään vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.
Ranskan vaiettu häpeätahra
Tatiana De Rosnay: Nimeni on Sarah, Bazar (2014) 354 s. Suomentanut Irmeli Ruuska.
En tiennyt, että Ranskan viranomaiset olivat pidättäneet neljätuhatta lasta, enimmäkseen ranskalaisia, ja sulkeneet heidät tänne vanhempiensa kanssa epäinhimillisiin oloihin.
En tiennyt, että Ranskan poliisi muutamaa päivää myöhemmin riistäisi nuo 2–12-vuotiaat lapset pois vanhemmiltaan.
En tiennyt, että nuo lapset lähtisivät ranskalaisissa junissa yksin kohti kuolemanleirejä ja että yksikään heistä ei palaisi. En tiennyt, että Vél d’Hivin pyöräilystadionin paikalla on nykyään ministeriön rakennus. (Kirjailijan esipuhe)
En tiennyt minäkään, ennen kuin luin tämän teoksen. Tatiana de Rosnayn romaani on ollut kansainvälinen myyntimenestys ja siitä on tehty elokuvakin, jonka pääosassa on Kirstin Scott Thomas. En ole elokuvaa nähnyt vieläkään, mutta taidanpa katsoa sen lähitulevaisuudessa.
Niin kiinnostava on tämä uusi pätkä ennen kuulematonta historiaa Pariisissa heinäkuussa 1942.
Nimeni on Sarah kulkee kahdessa ajassa: nykyisyydessä, jossa kirjan päähenkilö, amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond saa tehtäväkseen kirjoittaa Vél d’Hivin ratsian vuosipäivästä ja vuoden 1942 tapahtumissa. Siellä päähenkilönä on 10-vuotias juutalaistyttö nimeltä Sarah.
Kirja alkaa järkyttävän mukaansatempaavasti: Sarahin perheen oveen hakataan keskellä yötä. Poliisit ovat tulleet hakemaan perheen isää. Tai niin he ensin luulevat. Isä on piilopaikassaan ja Sarah keksii kätkeä pikkuveljensä turvaan, lukittavaan komeroon. Hän laittaa avaimen taskuun ja lupaa tulla pian takaisin hakemaan veljeä.
Järkytykseksi poliisit vievätkin Sarahin ja tämän äidin mukanaan. Ulkona äiti huutaa epätoivoissaan miestään, joka tulee piilopaikastaan ja liittyy muun perheen joukkoon. Pikkuveli jää lukkojen taakse komeroon, kun muu perhe viedään pyöräilystadionille tuhansien muiden kodeistaan riistettyjen juutalaisten joukkoon, epäinhimillisiin olosuhteisiin.
Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pariisissa asuva amerikkalaistoimittaja Julia Jarmond alkaa selvitellä Sarahin tarinaa. Sarahia ei löydy kuolleiden kirjoista, joten voiko hän olla yhä elossa? Mitä hänelle tapahtui? Selvisikö pikkuveli?
Sopimus-kirjan jälkeen De Ronsayn näkemys tapahtumista pyöräilystadionilla tuntui alkuun hieman yliampuvalta. Kun Sopimuksessa sinnitellään vuosia hengissä käsittämättömissä elinolosuhteissa luurangon laihoina ja ruumiinosia kylmälle menettäneinä, Nimeni on Sarahissa ihmisiä alkaa kuolla jo alkumetreillä nälkään ja tauteihin. Kodeistaan riistetyt ihmiset vajoavat eläimen asteelle hyvin nopeasti.
Mutta sitten pitääkin muistaa, että jälkimmäisessä uhrit ovat pieniä lapsia ja heidän äitejään, ja että heitä ei ollut tarkoituskaan pitää elossa.
Parasta kirjassa on näiden tositapahtumien esiintuominen ja samalla ranskalaisen yhteiskunnan kuvaaminen. Kaunokirjallisesti teos ei yllä Sopimuksen tasolle, mutta tarinalla on omat vahvuutensa. Oli kiinnostavaa tutkailla pariisilaisten elämäntapaa ja sisäänpäin lämpiävyyttä 25 vuotta Pariisissa asuneen amerikkalaistoimittajan näkökulmasta. Kirjan luettuaan tulee myös pohdittua, mitä kaikkea meidän omassa historiassa on vaiettu.
Ehdottomasti lukemisen väärti on tämäkin teos.
