Taustalla voi olla bisnesajattelun hiipiminen kirjastoon. Työpukujen avulla kirjastoista tehdään kauppaketjuja, joissa kirjastolaiset ovat kasvottomia asiakaspalvelijoita.
Työ- tai virkapuvun perustana oleva sana univormu juontuu latinan adjektiivista uniformis, yhtäläinen, yksitoikkoinen. Sen tarkoitus on tehdä ammattikunnasta yhtenäinen ja häivyttää yksilöllisyys.
Ymmärrän, että työ- tai virkapukua käyttävät poliisit, papit tai sotilaat. Palomiehenä tai rakennusmiehenä ei yksinkertaisesti voi työskennellä, ellei yllä ole turvallinen asu ja päässä kypärä.
Nyt työpukuja on alettu vaatia kirjastoonkin. Ainakin Espoossa on käytössä liivejä. Ensimmäinen reaktioni oli, minkä takia työntekijöistä on tehty liivijengi?
Miksi kansalaisten olohuoneeseen ylipäätään tarvitaan pukukoodi? Kirjasto on kulttuurilaitos, jossa pitäisi olla salliva, viihtyisä ja epämuodollinen tunnelma: tapahtumia, näyttelyitä, kirjailijavierailuita, bändejä ja yhteiskunnallista keskustelua. Henkilökunnan pukeutumisen pitäisi tukea tätä viestiä.
Työpuku auttaa asiakkaita tunnistamaan henkilökunnan, kuuluu virallinen perustelu. Mutta eiväthän asiakkaat tyhmiä ole! Minulla on aina töissä avainkaulanauha, jossa on Vaski-kirjaston tunnus ja kuvallinen nimikyltti. Ihan hyvin on tunnistettu.
Jos nyt unohdetaan ne liivit, millainen kirjastolaisten työpuku edes olisi? Pitäisikö sen olla unisex-mallia? Joustavaa materiaalia, joka taipuu hyllytykseen? Eettisesti valmistettu? Kuka sen suunnittelisi? Entä kustantaisi? Pitäisikö se pestä itse? Tarvittaisiinko niitä siinä tapauksessa jokaiselle kaksi?
“Eipähän tarvitsisi miettiä aamulla, mitä pukee ylle”, puolustaa yksi.
Minusta tuntuu, että kyse on kummallisesta auktoriteetin ja hierarkian kaipuusta. Äärimmillään työpuku tuo kirjastoon turhaa tärkeilyä. Laitetaanko saman tien natsatkin kauluksiin? Johtajalle neljä, pikkupomolle kolme, kirjastonhoitajalle kaksi ja virkailijaraukalle säälistä yksi.
Taustalla voi myös olla bisnesajattelun hiipiminen kirjastoon. Työpukujen avulla kirjastoista tehdään kauppaketjuja, joissa asiakkaat kokevat olevansa asiakkaita isolla a:lla ja kirjastolaiset kasvottomia asiakaspalvelijoita. Vaikka kirjastossa kaikki ovat ennen kaikkea kansalaisia sivistyksen, taiteen ja tiedon äärellä, eri rooleissa vain.
Tuntemani kirjastoihmiset tekevät työtä vahvasti oman persoonansa kautta. Pukeutuminen on osa minuutta, toinen iho, jonka kautta viestimme valtavasti. Jos viihdyn vaatteissani ja itsessäni, asiakkaallekin tulee luultavasti hyvä olo. Minä haluan olla minä, töissäkin.
Ehkä Raision kirjastoon on päätynyt poikkeuksellisen tyylitajuista väkeä, sillä meillä on jokaisella oma kiva tapa pukeutua. Kollegat tuntuvat nauttivan vaatteiden ja värien yhdistelemisestä. Myös miehet pukeutuvat rennosti ja persoonallisesti. Se luo kodikasta ja lämmintä fiilistä – toisin kuin yksitoikkoiset työpuvut.
Norjan Bergenissä elokuussa järjestetyssä IFLA:n satelliittikonferenssissa sivuttiin myös työpukuja. Kukaan ei kannattanut niitä.
“Nykyään tuskin erottaa, kuka on kirjastonhoitaja ja kuka asiakas. Ja se on hyvä! Se on tasa-arvoa!”, julisti Leikny Haga Indregaard Bergenin kirjastosta.
Samoilla linjoilla oli Vicky Munro Australiasta. Hänen kirjastonsa henkilökunnalla ei ole työpukua, ainoastaan avainkaulanauha ja nimikyltti – sekä iPad, jossa on kaikki tarvittavat ohjelmat.
Sellaisen minäkin ottaisin! Jospa haudattaisiin koko turhanpäiväinen työpukukeskustelu ja hankittaisiin kaikille tabletit.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja ja osastonjohtaja Raision kaupunginkirjastossa