Kaikkein merkityksellisin työ kirjastoilla on vasta alkamassa.
SUOMALAISEN yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu moniulotteinen sananvapaus. Perustuslain mukaan jo sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja. Lisäksi perustuslaissa määritellään kansalaisten sivistyksellisistä oikeuksista.
KIRJASTOLAITOS on Suomessa perinteisesti nähty keskeisenä toimijana näiden oikeuksien toteuttamisessa. Avoin ja yhteisillä verovaroilla kustannettu kirjastolaitos mahdollistaa tiedon käyttämisen ja tiedon julkaisemisen. Kirjasto nähdään vieläkin turhan usein vain pelkkänä lainauksena eikä ymmärretä tiedon tai laajemmin informaation muodostumista historiallisena prosessina. Julkaisemisen markkinaistuminen ja kirjojen sekä muiden dokumenttien tavaraluonteen korostaminen lisää tämän väärintulkinnan mahdollisuutta. Tämän ajattelun ääripäätä edustaa se oletus, että kirjastolaitos marginalisoidaan kirjojen varastoksi, loppusijoituspaikaksi, sen sijaan, että se nähtäisiin keskeisenä toimijana tiedon omaksumisessa ja uuden tiedon tuottamisessa.
JULKAISEMISEN ja tiedon tuottamisen nopeasta digitalisoitumisesta seurasi aluksi, että kirjastolaitosta ja sen merkitystä alettiin kritisoida voimakkaasti. Äärimmillään esitettiin kirjastoa vain turhana väliportaana kustantajan ja lukijan välillä. Tämä näkemys perustuu siihen ajatukseen, että kirja on yksinäinen olio, joka myydään, luetaan ja heitetään sitten roskakoriin, parhaimmassa tapauksessa kierrätetään paperinkeräyksessä. Tällaiselle ajattelutavalle digitaalinen jakelu on optimaalinen kulutuskanava: e-kirjaa ei tarvitse edes heittää roskakoriin.
TIETO ja ihmiskunnan tietämys ei kuitenkaan ole yksittäisissä teoksissa vaan teosten, niitä tekevien ja lukevien ihmisten tulkinnoissa ja tiedon jokapäiväisessä uusintamisessa sekä teoreettisella että käytännön tasolla. Kirjasto on kautta historiansa ollut paikka, joka mahdollistaa tiedon uusintamisen ja käyttämisen. Kaikille avoin kirjasto antaa tämän mahdollisuuden kaikille ihmisille ja kaikille julkaisuille.
KIRJASTOLAITOKSEN rooli digitaalisessa maailmassa ei muutu radikaalisti: kirjaston tulee järjestää dokumentit kokoelmiksi, laatia niihin tarpeellinen metatieto ja tukea käyttäjiään heidän tiedonhankinnassaan. Se mikä kirjastolaitoksessa saa ja tulee muuttua verkkoon siirtymisen myötä on aktiivisuus ja osallistava toiminnallisuuden tapa. Passiivinen varastoiva kirjasto ei tule menestymään sosiaalisessa verkostossa. Oikeus tietoon sinällään merkitsee jo aktiivista otetta tiedon arvioinnissa ja erityisesti siihen liittyvän osaamisen kehittämisessä.
KAIKKEIN merkityksellisin työ kirjastoilla on vasta alkamassa. Järjestetyt digitaaliset kokoelmat, jotka säilyisivät edes parinsadan vuoden ajan (= ihmiskunnan sivistyshistoriassa naurettavan lyhyt aika) on urakka, joka odottaa tekijäänsä. Jollei kirjastolaitos ala aktiivisesti ottaa tätä tehtävää haltuunsa olemme synnyttämässä tyhmyyden ja tietämättömyyden kulttuuria: ihmiskuntaa, joka ei muista tekemisiään ja keksii pyörää ikuisesti uudelleen!
