Sodan pelinappulaksi jäänyt keskuskirjasto perustettiin vasta 1980-luvulla, minkä vuoksi Suomen kirjastojen kehitys jäi jälkeen muista pohjoismaista.
Vuoden 1918 sisällissota oli onnetonta aikaa kirjastoille. Kunnallisista kirjastoista tuhoutui ainakin Tyrvään kunnankirjasto ja moni muu kirjasto sai kokea kovia.
Sota oli varsinainen katastrofi työväenyhdistysten kirjastoille, joita vielä ennen sotaa oli yli tuhat. Taisteluiden jälkeen niiden lukumäärä romahti neljään sataan.
Toimitussihteeri Helle Cannelin (sittemmin Kannila) kirjoitti ensimmäisessä sisällissodan jälkeen ilmestyneessä Kirjastolehdessä näin:
“Me toivomme, että myöskin valtio ja kunnat tästä lähin selvemmin kuin ennen ymmärtävät, kuinka kalliiksi sivistymättömyys käy.”
Kirjoja sotilaille
Koetan kaivaa sota-ajasta edes joitakin myönteisiä piirteitä. Katastrofivuosi sai aikaan kaksi positiivista asiaa: sotavankileirien kirjastot ja varusmieskirjastot.
Antautuneet punaiset koottiin vankileireihin, joiden karmeista olosuhteista on puhuttu paljon. Jotakin positiivista kuitenkin edes yritettiin. Jo toukokuun puolivälissä perustettiin sotavankilaitoksen kasvatusosasto, johon kuului kirjastopalvelujen tarjoaminen vangeille.
Valtion varoja ei toimintaan ollut kuin nimeksi, joten suurin osa kirjoista koottiin lahjoituksina. Kirjastojen kokoelmat heijastelivat valkoisten voittajien näkemyksiä, mutta säilyneistä käyttötiedoista päätellen moni vanki käytti aikaansa lukemiseen.
Jälkikäteen ajateltuna voi pitää irvokkaana kirjojen tarjoamista ihmisille, joista suuri osa kuoli teloituksiin tai nälkään ja siitä aiheutuneisiin tauteihin.
Valkoisen armeijan varusmiehille kirjastoja alettiin koota jo taistelujen aikana. Lehtiuutisen mukaan Metsäpirtissä järjestettiin “sotilas-illatsu paikkakunnan sotilaiden kirjaston hyväksi”.
Varusmiehille tarkoitettuja kirjastoja on siitä lähtien ollut armeijan sotilasyksiköissä. Nykyään kirjastot ovat osa sotilaskotiyhdistyksen toimintaa.
Keskuskirjasto torpattiin
Sota vaikeutti yleisten kirjastojen kehittämistä merkittävällä tavalla.
Eduskunnassa oli ennen sotaa hyväksytty valtakunnallisen keskuskirjaston perustaminen. Kirjasto olisi tukenut maan yleisiä kirjastoja paikkakunnasta riippumatta. Siellä olisi ollut laaja kokoelma kirjallisuutta, josta olisivat saaneet nauttia myös pienten kirjastojen asiakkaat.
Laitos olisi myös kehittänyt kirjastojärjestelmää ja kouluttanut kirjastonhoitajia.
Keskuskirjasto joutui politiikan pelinappulaksi. Ennen sotaa eduskunnassa oli sosialistinen enemmistö, joka äänesti muutamien porvarillisten edustajien tuella ehdotuksen läpi. Hankkeeseen saattoi jäädä epäilyttävä leima, koska se oli hyväksytty sosialistien äänin.
Sosialistit jäivät sodassa tappiolle. Eduskunta hajotettiin. Uusien vaalien jälkeen keskuskirjasto jäi perustamatta.
Lopulta keskuskirjasto saatiin aikaan vasta vuonna 1981, kun Helsingin kaupunginkirjastosta tehtiin yleisten kirjastojen keskuskirjasto.
Jäimme jälkeen
Karu totuus on, että keskuskirjaston suunnitelman romuttuminen merkitsi kirjastojen kehitykselle pitkää takamatkaa verrattuna pohjoismaisiin naapureihin, erityisesti Tanskaan.
Paikalliset kirjastot eivät itsenäisen Suomen alkutaipaleella lähteneet spontaaniin, ruohonjuuritason kasvuun. Näin kävi Ruotsissa, jossa syntyi tuhansia opintopiirikirjastoja, joita myös tuettiin valtion varoin.
Ruotsin kansalaisyhteiskunta oli paljon vahvempi kuin Suomen, joten Ruotsi pystyi ylläpitämään tällaista itseopiskeluun liittyvää kirjastotoimintaa.
Kesti turhan kauan ennen kuin kunnalliset kirjastot pääsivät jaloilleen. Nuori itsenäinen Suomi oli kerta kaikkiaan liian köyhä, eivätkä maalaiskunnat olleet halukkaita laittamaan rahojaan kirjastoihin. Vasta vuoden 1961 kirjastolaki antoi riittävät resurssit kunnalliselle kirjastotoiminnalle.
Lisää tietoa:
Keskitalo, Marja, Yleissivistystä vai sätkäpaperia? Vankileirikirjastot 1918. Kirjastotiede ja informatiikka 5(2): 63—70, 1986 (verkossa).
Kirjastolehti 1917 ja 1918 (verkossa).
Kosonen, Tuire: Työväenkirjastot Suomessa. Helsinki 1985.
Suomen yleisten kirjastojen historia. Helsinki 2009.
Vatanen, Pirjo: Sääty-yhteiskunnan kirjastosta kansalaisyhteiskunnan kirjastoksi. Helsinki 2002.
