Rainer Knapas: Tiedon valtakunnassa. Helsingin yliopiston kirjasto – Kansalliskirjasto 1640–2010. Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Suvikumpu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012. 462 sivua– Ruotsinkielisenä Kunskapens rike. Helsingfors universitetsbibliotek – Nationalbiblioteket 1640–2010. Svenska litteratursällskapet i Finland 2012.
Yliopiston kirjasto, vuodesta 2006 Kansalliskirjasto, perustettiin Turkuun 1640. Turun paloon asti se toimi akatemian kirjastona, vuosina 1828–1905 Helsingissä Aleksanterin-Yliopiston Yleisenä kirjastona ja vuodesta 1905 Helsingin yliopiston kirjastona.
Rainer Knapaksen teoksessa on kolme toisiaan täydentävää osiota: teksti, kuvat opettavaisine kuvateksteineen ja erityyppiset laatikot. Teoksesta välittyy hyvin Kansalliskirjaston merkitys tutkimukselle ja opetukselle. Esimerkki Knapaksen tiivistämistaidosta on satavuotiskatsaus Seminaari- ja tiedekuntakirjastot (s. 232–233). Muutenkin hän kuvaa eläytyvästi kirjaston arkista työtä. Juhlahetkistä on sentään tallentunut kuva henkilökunnan pikkujoulusta (s. 359).
Loppumaton työ
Kansalliskirjasto ei ole vain kirjojen hyvin järjestetty arkisto, se on myös Helsingin keskustan keskeinen kulttuurirakennus, joka on todistanut historian tapahtumia. Vapaakappaleoikeuden perusteella kaikkien Suomessa julkaistujen painatteiden pitäisi olla Kansalliskirjastossa. Eri syistä kaikkia painatteita ei ole, joten etsintä jatkuu.
Kansalliskirjasto vapaakappaleoikeuksineen on kuluneesti sanottuna kansakunnan muisti. Knapas luonnehtii Kansalliskirjastoa eri aikakausien, kielten ja kulttuurien tiedekeskukseksi. Hän opastaa lukijan halki vuosisatojen ja -kymmenten aina tietotekniikan ajanjaksoon asti. Aitiopaikalta lukija pääsee seuraamaan kirjaston aineistojen hankintaa ja käsittelyä.
Kansalliskirjaston ja ilmeisesti muidenkin kirjastojen ongelmat ovat kautta aikain olleet rahan ja tilan puute. Aikansa lööppikamaa olisi ollut Ilta-Sanomissa 20.1.1933 julkaistu uutinen Yliopiston kirjasto ”huokailee” määrärahojen puutteessa ja vapaakappaleiden tulvassa.
Paitsi kirjallisuutta, kirjastossa on myös pienpainatekokoelma, lehtiarkisto ja musiikkikirjasto, kaikki ensisijaisesti tutkimustyöhön käytettävissä.
Kirjastojen miehet – ja naiset
Rainer Knapaksen sisällöltään ja ulkoasultaan upea teos on kunnianosoitus kaikille kirjastoille suurimmasta pienimpään. Mutta yksi asia jää ihmetyttämään: yliopiston kirjasto sai ensimmäisen naispuolisen viranhaltijan, Toini Melanderin, vasta 1919, jotakuinkin 280 vuotta perustamisestaan! Mutta jo 1940-luvulta lähtien virkailijakunnasta valtaosa olikin naisia niin kuin kuva (s. 321) kupolisalin kahvikesteistä kertoo.
Teoksessa nousevat esiin monet legendaariset kirjastonhoitajat, amanuenssit ja kirjastovirkailijat. Ennen vanhaan laajatietoiset virkailijat olivat asiakaspalvelijoita. Nyt heidät on Kansalliskirjastossa piilotettu lähes näkymättömiin. Palvelut koneistuvat ja itsepalvelu lisääntyy. Toivottavasti pienemmissä kirjastoissa panostetaan henkilökohtaiseen palveluun.
Rainer Knapas kirjoittaa mukaansatempaavasti, joten hänen historiansa on myös oiva lukukirja! Hän toivoo, että teos olisi monipuolinen johdanto kirjaston historiaan ja kirjojen maailmaan ja herättäisi laajempaakin huomiota. Tekijä voi olla tyytyväinen: tavoitteet ovat toteutuneet yli sataprosenttisesti.
