Moni vinyylitehdas joutuu myymään kyselijöille ei oota, koska tilaajia on enemmän kuin kapasiteettia.
TARINA vinyylin, vanhojen kunnon lp-levyjen, ja minun suhteestani alkoi 80-luvulla. Äiti oli töissä kotikaupunkini suurimmassa tavaratalossa ja musiikin ystävänä hankki perheen vinyylikokoelmaan minun synnyttyäni myös lasten musiikkia. Tiilia taalia tallallaa, Miuku mauku tiuku tauku ja tietenkin Jonna Tervomaan Minttu sekä Ville, tosin sen levyn nimi taisi olla vain Jonna.
Välillä soivat myös äidin omat levyt tai ukin suosikit, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta. Silloin, pienenä tahmanäppinä, en saanut älppäreihin koskea. Varovasti sain kansissaan olevan levyn kantaa äidille, mutta siitä eteenpäin kaikki oli aikuisten käsissä. Muistan vieläkin monen levyn kansikuvat, melkoisen audio-visuaalista!
NYT kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 80-luvulla vallinnut älppärin kulta-aika on jo mennyt ohi, ja cd-levytkin alkavat joidenkin mielestä olla historiaa. Musiikkia kuullaan, mutta ei aina kuunnella, lähes tai täysin ilmaiseksi Spotifysta, YouTubesta tai radiosta. Osa ymmärtää ostaa levyjä, jotkut tekevät hankintansa digitaalisina, ilman kansia tai konkreettista levyä.
Samaan aikaan kuitenkin lp-levy elää uutta kukoistuskauttaan varsinkin alakulttuurien parissa.
OMAAN alakulttuuriini, 50-luvun rock’n’rolliin, kuuluu jollain tasolla menneessä ajassa eläminen, perinteiset asiat, ja joidenkin kavereiden kokoelmista löytyy ihan oikeita savikiekkojakin. Vinyyli viehättää myös mm. hip-hop- ja konemusiikkiväkeä. Vaikka ei heti uskoisi, on teinibändi One Directionkin julkaissut vinyylisinkun.
MATKA levytysstudiolta musiikkidiggarin levylautaselle kulkee vinyylitehtaan kautta. Jopa pikkuisessa Suomessa on edelleen mahdollista painattaa vinyylilevyjä. Moni vinyylitehdas joutuu myymään kyselijöille ei oota, koska tilaajia olisi enemmän kuin kapasiteettia ja toimitusajat ovat välillä pitkiäkin. Lopputulosten plärääminen levykaupassa on kuitenkin odotuksen arvoista ja käytettyjen levyjen metsästäminen ihan oma taiteenlajinsa. Levykaupan tai kirjaston musiikkiosaston tuoksu ja tunnelma ovat voittamattomia!
NAPSAUTAN vanhemmilta aikoinaan joululahjaksi saadun levysoittimen päälle, plaraan älppärinippuani ja ihailen niiden kansia. Sinkut on pakattu perinteisesti vain paperiseen pussiin, jonka reiästä näkyy esittäjä ja biisin nimi. Valitsen yhden kokopitkän, kaivan sen esiin kansistaan ja suojapussistaan.
Levy lautaselle, kevyt puhallus neulaan, etteivät pölyt rahise ja neula levylle. Kaiuttimista kajahtaa soimaan ihan oikea musiikki. Se on tehty oikeilla soittimilla, rakkaudesta musiikkiin, kansitaide on tilattu ja lopullinen tuotos pakattu ostajia varten pahveihin ja muoveihin.
Fiilis on ihan erilainen kuin Spotifyn avaamisessa. Levyn kansista luetaan sanoituksia, katsotaan bändin kokoonpano ja nautitaan musiikista, kunnes on aika kääntää puoli.
Siinä se on, vinyylin viehätys.
JK. Tätä kirjoittaessani levylautasellani pyörivät seuraavat levyt: The Whistle Bait: Switchin’ with the… ja Hustle Fuzz: Hustle Time. Vinyyleinä tietenkin!
