Pyysimme kahta filosofia, Sara Heinämaata ja Tuomas Nevanlinnaa pohtimaan kirjaston merkitystä nyky-yhteiskunnassa.
Filosofeilla on edessään isot mukit kahvia. Kallion dekkarikellarissa on hämärää ja tunnelmallista, keskustelu kirjaston merkityksestä voi alkaa.
“Miten ollaan päädytty siihen, että pitää todistella kirjastojen olemassaolon tärkeyttä? Se, että tähän koetaan tarvetta, kertoo nykytilanteesta omaa kieltään”, Tuomas Nevanlinna aloittaa pohtimalla kysymyksen asettelua.
”Taustalla saattaa olla näkemys siitä, että kirjojen lukeminen on lähinnä huvittelua ja ajanvietettä. Tai että paljon kirjoja lukevat ”kirjaviisaat” katselevat maailmaa omasta norsunluutornistaan”, Sara Heinämaa pohtii.
Heinämaa näkee kirjastoihin kohdistetut säästötoimenpiteet osana samaa ideologista hyökkäystä, joka kohdistuu nyt myös yliopistojärjestelmään, kouluihin ja taidelaitoksiin.
”Suomen kaltaisessa pienessä maassa pitäisi muistaa aina se, että ihmiset ovat yksi merkittävistä luonnonvaroistamme ja ihmisen hengen viljely on perustavin tuotantomuotomme. Vaikka teknologinen kehitys etenee omalakisesti, se ei saa muuttua elämän standardiksi, eikä sille tule antaa määräävän fantasian asemaa.”
Nevanlinna liukuu poliittisen analyysin puolelle. Hänen mielestään sivistysihanteen romahtaminen korreloi luokkaperusteisen politiikan katoamisen kanssa. Ennen oli puolueilla omat sivistysarvonsa ja porvarit pitivät yllä kansallista sivistysprojektia. Myös oma hyvä henkilökohtainen asema piti lunastaa: todistaa symbolisesti sekä yleissivistyksen että käyttäytymisen avulla olevansa asemansa arvoinen. Työväenluokalla puolestaan oli laaja sivistysohjelmansa. Työläiset opiskelivat ja kommunisteilla oli omat opintopiirinsä, joissa tutkittiin marxismin klassikkoja.
“Kun tämä luokkakehys katosi politiikasta, se näyttäytyi työväenluokan ehtymisenä ja individualismiin pohjautuvan kulutuskeskeisyyden syntymisenä. Politiikkaan uivat luokkien tilalle erilaiset kulutussegmentit. ”
Puolueiden väliset erot eivät Nevanlinnan mukaan enää palaudu koulutukseen tai tuloihin, vaan ne perustuvat lähinnä lifestyleen: nyt vastakkain ovat vihreät ja persut, kaupunkilaiset ja juntit, kasvikset ja liha, autoilu ja pyöräily.
”Ennen kapitalisti oli vasemmistolaisen vihollinen. Työläiset nousivat tarvittaessa kollektiivisesti yhteen rintamaan puolustamaan oikeuksiaan. Nyt ovat porvareiden sijaan uhkana toisesta maasta saapuneet työläiset, siis maahanmuuttajat. Solidaarisuus ja luokkataistelu ovat poistuneet ja jäljellä on enää toisenlaisiin ihmisiin kohdistuva elämäntapakauna. Sivistyksestä tulee snobbailun asia”, Nevanlinna analysoi.
Kirjasto vastapainoarkistona
Sara Heinämaa ihailee seiniä peittäviä kirjahyllyjä, joissa säilytetään Suomen dekkariseura ry:n lahjoittamaa kokoelmaa. Jyväskylän yliopiston filosofian professori on itse saanut maistaa yliopistoon kohdistuvia säästöjä jo vuosien ajan.
“On luksusta, että täällä pystytään säilyttämään tällaista kokoelmaa”, Heinämaa sanoo.
”Kun yliopistojen tilat tulivat maksullisiksi ja virtuaaliraha alkoi liikkua eri osastojen välillä, muuttuivat kirjasto ja kirjojen säilyttäminen ”kalliiksi”. ”
Heinämaa muistelee viime vuonna kuolleen filosofi Jaakko Hintikan lahjoittaman ainutlaatuisen kirjakokoelman kohtaloa. Helsingin yliostolle muodostui ongelmaksi ottaa lahjoitus vastaan, koska kirjojen varastoiminen, säilöminen ja hoitaminen maksavat.
”Ratkaisua palloteltiin ympäriinsä, enkä tiedä mihin kokoelma loppujen lopuksi päätyi.”
Samaan aikaan kun yliopistoissa pyritään pääsemään eroon fyysisistä kirjoista, ei toisaalta ole varaa hankkia riittävästi sähköisiä kirjoja ja aikakauslehtiä.
“Fyysisiä kirjoja tuhotaan kiihtyvällä vauhdilla. Kirjarovioiden tehtävää hoitavat silppurit.”
Heinämaa näkee, että kunnallisten kirjastojen kannattaisi pitää kiinni perustehtävästään, siis kirjallisen perinnön säilyttämisestä ja organisoimisesta.
”Toki tulee koko ajan uuden tyyppisiä aineistoja ja niiden käsittelytapoja, mutta tärkeintä on, että kirjallinen perintö osataan järjestää kokonaisuudeksi ja kyetään siirtämään seuraaville sukupolville heitä puhuttelevalla tavalla.”
Tuomas Nevanlinna muistelee, kuinka 20 vuotta sitten ihmeteltiin mediassa mitä kirjastoille tehdään, kun tietoyhteiskunta tulee.
“Yksi kanta oli, ettei kirjastoja enää tarvita. Toinen kanta oli, että ne pitää säilyttää, mutta päivittää niin, että kirjastoissa on tietokoneet ja netinkäyttömahdollisuudet. Juuri kukaan vaatinut, että fyysiset kirjat tulisi säilyttää, jotta estettäisiin kaiken aineiston korvautuminen digitaalisella aineistolla”, Nevanlinna muistelee.
”Kai kirjaston tulisi toimia eräänlaisena vastapainoarkistona, jossa säilytetään ja arkistoidaan fyysisiä tekstejä. Tämä ei estä sitä, etteikö rinnalla voisi olla samalla tietokonepäätteitä, digikirjoja ja -lehtiä.”
Kirjasto on avoin kohtaamispaikka
Heinämaa palaa alkuperäiseen kysymykseen ja ihmettelee, miksi juuri kirjastoiden kohdalla pitäisi säästää. Emmehän nuukaile urheilulaitosten emmekä parkkihallienkaan rakentamisessa, hän painottaa.
“Suomalaiset ovat yhä innokkaita lukijoita ja käyvät käsittääkseni valtavasti kirjastossa. Suurin osa meistä on monipuolisia ja ennakkoluulottomia kirjojen kuluttajia.”
Hän alleviivaa kirjaston avoimuutta, ja kuinka helppo sinne on tulla kenen tahansa.
“Kirjasto on avoin julkinen tila, jonka ovesta näet aukioloajat, jolloin voit astua sisään, kuka tahansa oletkin. Sisällä on kirjastoammattilaisten keräämä kokoelma, jota he organisoivat, päivittävät ja esittelevät asiakkaille. Esille asetetaan merkittäviä uutuuksia tai ajankohtaisia kirjoja. Kun tulin tänne Kallion kirjastoon, näin pöydän jossa oli kiekkoleijonista kertovia kirjoja eri vuosikymmeniltä. Jos ne eivät satu kiinnostamaan, voi kävellä syvemmälle kokoelmaan ja etsiä jotakin muuta tai yllättyä löytämästään.”
Kirjasto on avoin julkinen tila
Kirjastossa syntyvä vuorovaikutus on Heinämaan mielestä merkityksellinen asia. Kirjasto ei ole ainoastaan lainaus- ja lukutila, vaan myös sosiaalinen kohtauspaikka.
“Kirjastossa tapaa muita kirjojen harrastajia ja voi keskustella asiaan paneutuneen henkilökunnan kanssa. Lisäksi pääsemme keskusteluun kirjojen kirjoittajien kanssa lukemalla heidän teoksiaan ja perehtymällä kirjallisen perinteen kokonaisuuteen, jonka eri osat viittaavat toisiinsa. Tutustumme kirjoittajiin, mutta myös eri vuosikymmenien lukutapoihin. Ratkaisevaa on myös, että kirjastot muodostavat verkoston; jos täältä Kallion kirjastosta ei löydy jotakin kirjaa, sen voi tilata toisesta kirjastosta.”
Nevanlinnan mielestä kirjastojen avoimuus on osa julkisen tilan kysymystä.
“Jos kaikki julkiset tilat olisivat suuryhtiöiden hallussa, valittaisiin tulijat maksukyvyn mukaan. Ostoskeskukset, kahvilat ja ravintolat valitsevat varmasti asiakkaikseen mieluummin maksukykyisiä keski-ikäisiä kuin vetelehtivää nuorisoa. Kirjastot ovat klassista, puhdasta julkista tilaa. Sieltä puuttuu kulutuspäätösten ja tulosten maksimoinnin sanelema kontrolli.”
Heinämaa muistuttaa vielä, että kirjastossa kohtaavat sen avoimuuden vuoksi hyvin erilaiset ihmiset.
“Täällä käy eri-ikäisiä ihmisiä, joilla on aivan erilaisia maailmankatsomuksia ja taustoja, erilaisia ammatti-intressejä, elämänkokemuksia ja pyrkimyksiä. Kun taas esimerkiksi leikkipuistoissa kohtaavat lähinnä äidit.”
“Kyllä siellä on muutama isäkin joukossa”, heittää Nevanlinna väliin.
Kirjasto pitää huolen pitkästä hännästä
Filosofit toteavat yhteen ääneen, että kirjastosta löytyy nykyisin huomattavasti laajempi valikoima kuin kirjakaupoista.
Heinämaa muistuttaa, että kirjastoista löytää varmasti yli viisi vuotta vanhan kirjan, mutta kirjakaupassa ei sellaisia ole enää tarjolla, koska kirjakaupat käsittelevät kirjoja pelkkinä myyntiartikkeleina, joiden varastointikustannukset lasketaan mittaviksi.
“Ongelmana ei ole vain se, että suomalaisesta kirjakaupasta ei löydy klassikoita – sen enempää kotimaisilla kielillä kuin vierailla kielillä. Ongelma on lisäksi siinä, että kirjakaupat eivät myy edes viime vuoden bestsellereitä, vaan pyrkivät korvaamaan eiliset uutuudet ”uunituoreilla”. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö: meillä kirjoja myydään kuin pullapitkoja. Eurooppalaisissa ja amerikkalaisissa kirjakaupoissa uutuudet ja klassikot elävät sopusoinnussa läpi vuosikymmenien.”
Nevanlinnan mielestä kirjakauppojen halvaantuminen on vaikuttanut myös divareiden kokoelmiin. “Akateemisessa kirjakaupassa oli ennen sivistynyt porvarijohtaja, joka laittoi runokirjoja esille. Divareissa oli vanhoja ja arvokkaita kirjoja. Nyt divarit ottavat vain lukuromaaneja. Viime muuttoni yhteydessä vein divariin tarjolle ison kasan kirjoja, jotka olivat todella hyviä. Divarin omistaja, kaiken hyvän lisäksi kulttuuri-ihminen, sanoi uudehkojen bestsellereiden myyvän paremmin. Kirjakauppojen surkea tilanne ajaa tämäntyyppisen bisnesajattelun myös divareihin.”
Netti ei hoida kirjaston tehtävää
Lopuksi kääntyy filosofien keskustelu internetin ja fyysisen kirjan sisältämän tiedon vertailuun. Ennenhän tietoa janoava löysi sitä vain kirjoista ja lehdistä – joita luettiin ja lainattiin usein kirjastossa. Nyt on netti ensisijainen ja helpoin tiedon etsintäväline.
Nevanlinna innostuu kehumaan wikipediaa valtavana, kaikille avoimena projektina, joka päivittyy koko ajan. Keskustelukumppania epäilyttää näin tuotetun tiedon laatu.
“Kustantamo toimii portinvartijana tieto- tai oppikirjan sisältämän tiedon pätevyydelle. Ei tieteellinen kustantamo julkaise kenen tahansa asianharrastajan kirjoituksia, vaan se on asiantuntemukseen perustuva organisaatio.”
“Mutta ajattele miten helppoa on päivittää ja korjata wikipedian artikkeleita. Mitä teet kustantamon kanssa, lähetätkö sinne kirjeen”, kysyy Nevanlinna.
“Wikipediassa on se rakenteellinen ongelma, että asiantuntijoilla pitäisi olla jatkuvasti aikaa päivittämiseen, sekä uusien päivitysten seuraamiseen ja edelleenpäivittämiseen. Jos opiskelija käyttää filosofian alan lähteenään pelkkää wikiartikkelia, en voi hyväksyä suoritusta. Tieto ei merkitse vain sitä, että esitämme yhteenvedon moniäänisestä mielipiteenvaihdosta. Tietäminen edellyttää, että muodostamme oman henkilökohtaisen kantamme eri lähteiden esittämistä väitteistä”, sanoo Heinämaa.
Nevanlinnan mielestä wikipedian mahtavuus ei piile siinä mitä sieltä löytyy, vaan siinä minkä mahdollisuuden se antaa.
“Se on kollektiivinen, itseään korjaava globaali live-Ensyklopedia”, hän muotoilee.
Kirjasto opettaa medialukutaitoa
“Jos kriittinen lukutaito heikkenee saman aikaan kuin avoimen informaation tila kasvaa, saattaa käydä niin, etteivät ihmiset lopulta kykene enää erottamaan mielipiteitä, uskomuksia ja toiveita järjestelmällisesti koetellusta tiedosta,” vastaa Heinämaa.
Nevanlinna painottaakin netin kriittisen lukutaidon kehittämisen tärkeyttä nykymaailmassa.
“Eikä pelkästään tekstin, vaan erityisesti kuvien, koska kuvat ovat vähintään yhtä suuri osa netin tarjoamaa informaatiota kuin teksti. Jos nyt vielä palaan itse asiaan, eli kirjastoihin, niin on hyvä asia, että meillä on avoimet kirjastotilat fyysisinä kirjoineen, mutta tärkeää on, että kehitämme siinä rinnalla myös sähköistä materiaalia. Mielestäni kirjastojen avoimuus kaikille korreloi internetin kaikille avoimuuden kanssa, ne eivät siis ole toistensa kilpailijoita.”
Tähän on hyvä päättää keskustelu. Kahvipannukin on jo aikaa sitten tyhjentynyt.
CV
- Sara Heinämaa, 55 v.
- Filosofian professori ja tutkimusjohtaja
- Työhön kuuluu filosofian alan tutkimusta sekä opetusta kaikilla koulutustasoilla: lukio, yliopiston peruskoulutus, jatkokoulutus, tutkijakoulutus. Lisäksi sukupuolen tutkimuksen opetusta ja tutkijakoulutusta. Työskennellyt aiemmin mm. free lance -toimittajana, museon vastaanottoapulaisena, taidemyymälän apulaisena, päiväkodin apuhoitajana, naistenvaatemyymälän myyjättärenä ja hotellisiivoojana.
- Koulutus: filosofian tohtori, arkkitehtuurin yo.
- Tärkeimmät julkaisut: Phenomenology and the Transcendental (toim.) (2014), Death, Birth, and Femininity (2010), Towards a Phenomenology of Sexual Difference (2003), Ihmetys ja rakkaus (2000)
CV
- Tuomas Nevanlinna, 56 v.
- Kirjailija, journalisti, suomentaja.
- Julkaisuja: Hyväkuntoisena taivaaseen (Tammi 2000), Uskon sanat (yhdessä Jukka Relanderin kanssa, Teos 2011), Roald Dahl: Iso kiltti jätti (suomennos, Art House 1989)
