Marraskuun lopussa Mika Varneslahti teki viimeisen työpäivänsä kirjastovirkailijana. Hän on ehtinyt nähdä yhtä jos toista 42 vuotisen uran aikana.
Marraskuun lopussa Mika Varneslahti teki viimeisen työpäivänsä kirjastovirkailijana. Hän on ehtinyt nähdä yhtä jos toista 42 vuotisen uran aikana.
Tarina alkaa vuonna 1971 Jyväskylän kupeesta Hankasalmelta, jonka kirjastossa oltiin uuden äärellä: taloon oli tulossa ensimmäinen kirjastoauto! Tässä kohtaa kuvaan ilmestyy myös tarinan sankari, Varneslahden Mika, joka oli käynyt kokeilemassa eloa kotopitäjän ulkopuolellakin.
”Yhen talven asuin Lahdessa ja silloin päätin: kaupunkiin en lähe. Palasin kotiin, kävin maamieskoulun ja armeijan jälkeen ryhdyin ajamaan eläinkuljetuksia Helsinkiin sekä auttamaan kotitilani töissä.”
Tästä taustasta lähti myös halu hakeutua kirjastoautoon töihin: iltapainotteinen työ mahdollistaisi myös farmarihommat ja ajaminen oli mieluisaa, niin töissä kuin vapaallakin. Pellolla yksin, autossa ihmisten kanssa kasvotusten.
Virka täytettiin ensin väliaikaisesti vuodeksi, jotta Mika ehtisi kouluttautua alalle. Virnistäen hän kertoo: ”Koko Keski-Suomen läänissä oli tuolloin päätoimisia kunnankirjastonhoitajia vain kuusi, Hankasalmellakin pääkirjastoa hoitivain yksi sivutoiminen. Minusta tuli sitten Hankasalmen historian kaikkien aikojen ensimmäinen päätoiminen kirjastotyöntekijä. Tehtäväkseni tuli vastata kirjastoautotoiminnasta hyvinkin itsenäisesti.”
”Mies ei ole 40 vuotta näissä töissä, jos palkka on pääasia”
Niin Mikasta tuli kirjastoauton kuljettaja-hoitaja vuoteen 1987 asti, jolloin virkanimikkeitä muutettiin astetta lähemmäksi tätä päivää. Kirjastoihin tuli pikkuhiljaa johtajia ja hoitajien koulutukseksi vakiintui korkeakoulutus.
”Vähänhän se oli hankalaa ja sekavaa, kun nimikkeitä oli sen seitsemää sorttia. Eihän se kirjastoauton kuljettaja-hoitaja edes mahtunut mihinkään, veroilmoitukseenkin teki tiukkaa!” Mikalla on titteleihin selkeä mielipide: ”kirjastoautovirkailija olisi toimivin.”
Keskusteluun virkanimekkeistä liittyy olennaisesti keskustelu työajasta, jota on käyty myös Hankasalmella. Siinä missä muut kirjastovirkailijat tekevät toimistotyöaikaa, Mikalla käytössä oli kahta viikkotuntia pidempi yleistyöaika, jolla palkkaan pitäisi työehtosopimuksen mukaan tulla viiden prosentin lisäys. Muttei automaattisesti.
”Itsekin koin sen epäkohtana, että samanlaisella koulutuksella työaika ja palkkakin saattoivat olla erilaiset. Tuon viiden prosentin lisän sain, kun itse sen asiaksi otin. Ensin se tosin tyrmättiin kunnan johdossa, mutta loppujen lopuksi kunta päätyi maksamaan lisän takautuvasti neljältä vuodelta.”
Palkkojen puolesta on agitoitu muutenkin: kun kunta päätti nostaa osan henkilöstöstä palkkaa virkaehtosopimusta paremmalle tasolle, myös kirjastosta otettiin yhteyttä hallintojohtajaan. ”Kutsuttiin hänet kylään ja keskusteltiin ja kyllä me pariin otteeseen pienet kuoppakorotukset saatiinkin. On se varmaan jollekin ihan tärkeeki.”
Vaakuna velvoittaa
Neljään vuosikymmeneen mahtuu kaikenlaista, äärilaidasta toiseen. Aloitetaan sieltä asteikon alapäästä. ”Tutulla pysäkillä tiistaina ja yhtäkkiä aseistettuja poliiseja koirineen kulki ympäriinsä. Tuntu, että täähän on niin kuin jostain jännityskirjasta. Ihan lähellä oli mies ampunu haulikolla vaimonsa ja paennut, häntä sitten etittiin. Tuttujahan nekin olivat.”
Eräällä kesälomalla Mika sai kotiinsa vieraita, kun kahdeksankymppinen yksinelävä miesasiakas oli juttuseuran tarpeessa. ”Sunnuntaina puolenpäivän maissa pihaan heilahti polkupyörällä tuttu asiakas, sanoi jottei ole hetkeen kenenkään kanssa päässy puhumaan. Kyläkaupalta olivat hänelle reitin neuvoneet. Siinä sitten istuttiin pihakeinussa, juotiin kahvit ja syötiin jäätelöt ja mansikat. Neljän maissa hän sitten lähti, takaisin reilun kymmenen kilometrin pyörätaipaleelle.”
Kirjojen lisäksi autosta on kyytipaikan saanut moni muukin tarvekappale. Joskus on viety rehusäkkiä ja kerran kyydissä oli iso pino kananmunakennoja yhden pysäkinvälin verran, jolloin oli syytä tavallistakin tarkempaan ajoon. ”Tästä ei oo kauaa, kun taikinajuurta vein. Mukana oli ohjeet: juuri tulee sulattaa rinnan alla, muuten leivästä ei tule hyvää.”
Autossa Mikasta pelkkä kuunteleva korva riittää ja kunnan vaakuna kaaran kyljessä velvoittaakin hieman. ”Koskaan en oo tätä puolta työstäni raskaaksi tuntenu, vaikka yllättävänkin henkilökohtaisia asioita oon kohdannu.”
Alanvaihto ei muutenkaan ole ollut suunnitelmissa, paitsi 1990-luvun lamassa hetkittäin. Tosin rahasta on ollut puutetta muulloinkin, kuten vuonna 1982 auton tullessa taipaleensa päähän. Valtiolta ei rahaa herunut, kunnes valjastettiin media apuun.
”Kotimaan katsaus tuli tekemään telkkarijuttua rupukuntoisesta autosta ja minä työntelin sormia auton kyljissä ammottaviin reikiin. Valtionapu uuteen autoon saatiin työllisyysvaroista joulukuun puolivälissä sillä ehdolla, että hankinta tehdään vielä kuluvan vuoden puolella. Kaksi viikkoa aikaa ja joulu välissä! Pitkää päivää tehtiin, mutta niin vaan saatiin suunnitelmat uuteen autoon ja kirjastolautakunnat ja kunnanhallitukset pidettyä.”
”27 vuotta oon ollu urani huipulla”
On aika kirjoittaa viimeinen luku Mikan kirjastoautomieshistoriaan, jonka aikana hän on ehtinyt palvella ainakin viittä sukupolvea. ”Nelisenkymmentä on sellaisia, joita oon palvellut koko tämän 42 vuoden ajan.”
Maalta hän ei lähde ja taas hymy huulillaan toteaa: ”kerran Helsingin läpi ajaessa mietin, että tämmöisissäkin paikoissa ihmiset joutuu asumaan. Ihan sääliks käy.”
Papan jääminen eläkkeelle on kova paikka myös Mikan vanhimmalle lapsenlapselle, nelivuotiaalle Saaralle. Hän on nimittäin jo kaksi vuotta ollut yhdellä pysäkillä apulaisena. ”Erityisen tärkeää hänelle on, jos hän saa avata oven minun kantaessa kirjakoreja. Viime kesänä hän oli leikkipuistossa kysynyt samanikäiseltä pojalta, missä hän on töissä ja kertonut reippaasti itse olevansa kirjastoautossa. Palkkaakin tulee euro viikossa! Poika oli kahtonut aika pitkään.”
Uravalintaansa Mika vakuuttaa olevansa tyytyväinen. ”Minähän oon jo 27 vuotta ollut urani huipulla, kun sain palkkaan viimeiset höperönlisät ja pitkät lomat. Ettei tää sillai oo mitään uraohjuksen hommaa. Mutta onnellinen oon. Välistä miettii, kärsiikö sitä näin onnellinen ollakaan.”
