Vaikka teos on luonteeltaan varsin ajaton, jäin pohtimaan, miten oudoilta ja vierailta (vanhoilta?) jotkut ajattelu- ja toimintatavat tuntuivat.
Parinkymmenen vuoden takaa muistan Hannele Koivusen kertoman metaforan. Astuessaan sisään kirjaston tilaan Koivunen kertoi aistivansa merkitysten kohinan, jota erilaiset aineistot sisältöineen ja merkityksineen tuottavat. Kirjasto on merkitysten tihentymä. Se on siten väistämättä myös keskustelujen tila.
Lähestyn kirjaa melko korkein odotuksin. Keskustelu merkitsee sanana jotakin enemmän kuin neuvonta, opastus, ohjaus, opetus tai juttelu asiakkaiden kanssa tai henkilökunnan kesken. Kirja alkaakin lupaavasti. Lukijalle tarjotaan pikainterrail eurooppalaiseen filosofiaan. Johtoajatuksena on keskustelun ja vuorovaikutuksen merkitys ihmisen identiteetin rakentamisessa.
Kirjastossa käydään keskusteluja työntekijöiden kesken. Keskustelu on myös johtamisen väline. Tiedon jakamiseen ja kokemusten vaihtamiseen tarvitaan työpaikkakeskusteluja, jotka vahvistavat osaamista. Odotin tähän kohtaan näkemyksiä työnohjauksen merkityksestä. Työyhteisön ulkopuolinen keskusteluttaja on välillä tarpeellinen kirjastossakin.
Myös keskustelu itsensä kanssa on paikallaan. Kirjastoala tarvitsee Miten minusta tuli minä -tyylisiä keskusteluja. Oman henkilökohtaisen ammatti-identiteetin pohtiminen on myös pohja kirjastolaitoksen identiteetin pohtimiselle. Kysymys siitä, keiden kanssa kirjasto keskustelee, on syytä kysyä aika-ajoin. Kenen identiteettiä kirjasto vahvistaa ja kuka kirjaston? Keiden kanssa leikimme?
Kun teoksessa siirrytään keskusteluihin kirjaston asiakkaiden kanssa, näkökulmina ovat erilaiset tietopalvelutilanteet ja toisaalta keskustelut kaunokirjallisuudesta. Yksi hankaluus on löytää näille kirjastossa kävijöille mukava nimi. Nyt käytetään sekaisin käyttäjää, asiakasta ja lainaajaa. Ongelmallisin kirjan kokonaissanoman kannalta on tuo lainaaja. Lainaaminen viittaa niin vahvasti kirjaston perinteiseen rooliin, joka nipistää syntyvien keskustelun aiheet lähinnä logistisiin kysymyksiin. Esimerkiksi ”lukija” olisi jo sanana parempi.
Joissakin kohtaa piti kurkistaa, milloin alkuteos on ilmestynyt. Hätkähdin, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet. Vaikka teos on luonteeltaan varsin ajaton, jäin pohtimaan, miten oudoilta ja vierailta (vanhoilta?) jotkut ajattelu- ja toimintatavat tuntuivat. Ehkä teknologiat, sosiaalinen media ovat vaikuttaneet jo nyt ajatteluumme ja tekemiseemme niin, ettemme sitä edes tunnista. Tuntui oudolta, ettei sosiaalista mediaa ja verkkokeskusteluja mainittu juuri lainkaan. Lukupiirien uusi tuleminen on tapahtunut vasta kirjoittamisajankohdan jälkeen.
Parasta kirjassa on sen alku. Filosofinen ote jää valitettavasti lyhyeksi eikä teoksen sisältö syvene käsittelemään keskustelua isolla Koolla. Kirjan loppupuoli olisi kaivannut jäntevyyttä ja tiivistämistä. Puutteistaan huolimatta kirjasta saa tukea ja vahvistusta kirjastotyöhön, jossa ihmisten ja erilaisten asioiden kohtaamiset, erilaiset keskustelut ovat jokapäiväisiä.
