”Suomessa on maailman parhaat kirjastot”, väitän aina esitellessäni suomalaista kirjastolaitosta. Vaikka kyseessä on poleeminen ja tutkimaton puolitotuus, on siinä paljon perääkin. Yleinen kirjasto Suomessa on poikkeuksellisen hyvä, arvostettu ja ammattitaitoisesti ylläpidetty. Tarjoamme käyttäjillemme palveluita, jotka monien maiden kirjastoissa olisivat aivan ennenkuulumattomia. Yhden asian suhteen koen kuitenkin aina huonon omatunnon pistoksen kehuessani kirjastojamme.
Se on iloisuus. Hauskuus. Keveys. Esimerkiksi Aarhusin Dokk1-kirjaston edustalla on valtavan korkeat, puiset eri mantereiden eläinhahmoja esittävät liukumäet. Ne ovat aivan ihanat, ja epäilemättä epäturvalliset. Niistä voi pudota. Ne voidaan polttaa. Onkohan alla edes sitä sellaista pehmoasvalttia? Samassa kirjastossa on erillinen, pehmein patjoin vuorattu huone, jossa lapset voivat huutaa ja juosta. Siis kirjastossa! Hihkuvat siellä ilosta ja satuttavat vielä itsensä. Miksi eivät lue pitkiä tekstejä?
Pitkään olin salaa kateellinen myös hollantilaisille kirjastoille, joissa näytti usein olevan aivan kunnollinen ruokaravintola viineineen oluineen kaikkineen. Näinpä kerran, kun amsterdamilainen eläkeläisherra nautti kirjastossa tuikun konjakkia keskellä päivää. Nythän tällainen tapain turmelus on mahdollista myös Oodin ravintolassa – toki vain katutasolla, ettei parvekkeelta mennä kirjastokännissä putoilemaan. Ilmeisesti uhreilta ollaan toistaiseksi vältytty.
Inhoan kansallisia stereotypioita, mutta kuinka ihmeessä esimerkiksi tanskalaiset kirjastot sitten ovat niin paljon hauskempia ja rennompia? Miksi emme ole hyviä ilossa? Kaikkialla ei toki tarvitse voida huutaa ja nauttia alkoholia. Arvostan turvallisuutta ja ongelmien ennaltaehkäisyä. Mutta eikö meillä olekin kansallisena erityispiirteenä pieni nariseva ääni, joka kuiskii että kaikki silkkaa hupia tuova on turhaa konhotusta? Jopa juhlamme ovat surumielisiä ja vakavia pyhiä, joiden viettoon laskeudumme talvisota ja Kalevala edellä. Jouluisin mietimme sankarivainajia. Itsenäisyyspäivänä vallitsee vakava hautajaistunnelma.
Tavoitteetonta viihtymistä ja iloista ajanvietettä on meillä aina kyseenalaistettu ja pidetty epäilyttävänä. Sananlaskumme korostavat ahkeruuden ja kurinalaisuuden hyveitä. Onko muissa kielissä edes sanaa ”tyhjännauraja”? Kun 3D-tulostimet tulivat kirjastoihin, niihin suhtauduttiin kuin Koskelan Jussi lakritsiin: epäluuloisesti. Viihdekirjallisuuden myrkkykaapit ovat kirjastoissa historiaa, mutta yhä käytössä oleva termi ”viihdekirjallisuus” on sekin hassu. Millaisia ovat sitten ne romaanit, joiden parissa ei ole tarkoituskaan viihtyä? Jotenkin arvokkaampia? Eikö viihtyminen ole arvokasta?
Juuri nyt tarvitsemme erityisen paljon iloa ja kepeyttä. Jospa emme aina näkisi aivan kaikkea pahimman mahdollisen skenaarion mukaan? Jospa miettisimme, tarvitsemmeko todellakin jokaista tilojemme kieltolappua? Jospa hiukan löysäisimme sitä kuuluisaa nutturaa?
Ps. Tiedän, että kotimaisissakin kirjastoissa tehdään lukuisia hauskoja, höpsöjä ja iloisia juttuja. Piristä päivääni ja jaa parhaat kevytmieliset vinkit: lotta.muurinen @ hel.fi .
Kirjoittaja on kirjastonjohtaja Helsingin Töölön kirjastossa.
