Juuri ennen kuin koronavirus sekoitti maailman ja sulki kaikki Suomen kirjastot, tein itselleni inhottavan tempun. En rynnännytkään kirjastoon hamstraamaan hyllyjä tyhjäksi, vaan pidättäydyin noutamaan pikaisesti vain varaamani kirjat.
Varaamiani kirjoja oli yhteensä neljä. Neljä?! Oliko virus sumentanut ajatteluni? Miksi ihmeessä kukaan lukemista rakastava tekisi ennen pakollista sisätiloihin sulkeutumista mitään noin typerää ja harkitsematonta?
Päätöksen taustalla on kuitenkin kammottava fakta, joka paljastuu joka kerta, kun vilkaisen omaan kotikirjahyllyyni. Sieltä minua mulkoilevat syyttävän anovasti kaikki ne itse itselleni vuosien varrella ostamani kirjat, joita en ole vielä koskaan ehtinyt lukea. Miksi? Koska kirjastosta lainaamani kirjat kiilaavat aina törkeästi niiden ohi jonossa. Järkähtämättömyyteni ansiosta aloin tehdä mahtavia löytöjä kotikirjastostani. En edes muistanut, mitä kaikkea omistin. Ai tämänkin? Ja tuon?
Aloitin urakkani näistä kolmesta.
Bodil Jönsson: 10 ajatusta ajasta (2000, Tammi suom. Katriina Savolainen)
Miksi me ihmiset suhtaudumme aikaan niin leväperäisesti? Heitämme sitä surutta hukkaan ja käytämme turhuuksiin? Uskottelemme itsellemme, ettei sitä edes ole, vaikka jokainen saa sitä syntymässään ihan ilmaiseksi keskimäärin noin 30 000 vuorokautta? Kukaan ei voi ostaa sitä lisää, eikä myydä eteenpäin, sen voi vain käyttää. Miksi me emme sitten käytä sitä oikein?
Ruotsalaisprofessori Bodil Jönsson kertoo hämmästelleensä näitä kysymyksiä jo pitkään ja hänen huomionsa 20 vuoden takaa ovat edelleen veitsenteräviä, vaikka maailmassa on tapahtunut paljon. Fyysikkona ja luonnontieteilijänä hän antaa virkistävän erilaisia näkökulmia ajan käsitteeseen, vaikka tuleekin lopulta elämäntaito-oppaiden perusneuvoon: tartu hetkeen, sillä mitään muuta sinulla ei ole. Varoittaapa hän lukijoita kirjassaan myös eksponentiaalisesti leviävistä sairauksista.
Marguerite Duras: Kesäsade (2002 Like, suom. Jussi Lehtonen)
12-vuotiaan Erneston perhe on köyhä. Kotina rähjäinen talo Vitry-sur-Seinen esikaupunkialueella Pariisin eteläpuolella. Vanhemmat työttömiä juopottelijoita. Lasten on pärjättävä keskenään. Jokin muuttuu kuitenkin peruuttamattomasti, kun Ernesto löytää maasta sattumalta kirjan ja haluaa oppia. Lapsen tiedonjano ei ole helppo pala kenellekään, ei edes katujen kasvatille Ernestolle itselleen.
Ranskalaisen Marguerite Duras’n Kesäsade kuuluu niihin kirjoihin, jonka lukee parissa tunnissa, mutta joka muhii päässä vielä vuoden päästä. Se on näennäisesti helppo, mutta oikeasti kaukana siitä. Rivien väleihin ja absurdeihin keskustelunpätkiin piilotetut ajatukset ja huomiot jäävät pintatasolla porskuttavalta lukijalta helposti huomaamatta. Kirjan ytimessä on ikiaikainen teema: vanhempien kyvyttömyys olla läsnä ja lapsen alituinen pelko hylkäämisestä. Surullinen ja monitasoinen teos, joka haastaa tottuneemmankin lukijan.
Ian McEwan: Amsterdam (2000 Otava, suom. Juhani Lindholm)
Ian McEwanin esikoisromaani Sementtipuutarha teki minuun aikanaan niin suuren vaikutuksen, että päätin lukea siltä istumalta kaiken, mitä tämä brittiläinen mestari vain kirjoittaisi. Kirjahyllyyn vuosiksi unohtunut Amsterdam nousee listallani nyt parhaiden McEwaneiden joukkoon, sillä harvoin muistan lukeneeni näin synkkää moraliteettia kaiken läpäisevästä itsekkyydestä.
Vernon Halliday ja Clive Linley ovat ystäviä pitkän ajan takaa, mutteivat voi sietää toisiaan. Kummallakin on ollut aikanaan suhde samaan naiseen, jolle kumpikaan ei ole lopulta kelvannut. Miesten viha naisen aviomiestä ja muita rakastajia kohtaan on liima, joka pitää heidät yhdessä. Ja toisaalta eihän heillä ole elämässä enää ketään muutakaan. Oman itsekeskeisyytensä sokaisemina he suistavat toisensa tuhoon – ja tuhoutuvat samalla myös itse. Kylmäävän nautinnollinen lukuelämys.
