Yliopistoissa pitäisi tehdä kirjan kunnianpalautus.
Suomalainen yliopistomaailma on vuosituhannen jälkeen kokenut useamman mullistuksen. Yliopistolaki ja yliopistofuusiot ovat saamassa jatkokseen vielä uuden, toistaiseksi radikaaleimman toimenpiteen, joka muuttaa valintakoejärjestelmän perustavanlaatuisesti. Uudistus poistaa yliopistojen sisäänotosta kaksi merkittävää perustaitoa: lukemisen ja kirjoittamisen.
Vuodesta 2022 vireillä olleen valintakoehankkeen tarkoituksena on yksiselitteisesti keskittää yliopistojen opiskelijavalinta. Uudessa järjestelmässä eri oppiaineet on ryhmitelty yhtenäistettyihin valintakokeisiin, joita on tarkoitus olla seitsemän. Valintakoekirjat jäisivät historiaan, ja varta vasten ennakkoon luettavaksi määrätty aineisto jäisi rajalliseksi. Esseevastauksista luovuttaisiin, ja tehtävät olisivat monivalintatehtäviä.
Valintakoehankkeeseen liittyvät ne ominaispiirteet, joita yliopistoihin ja sivistyssektorille yleensä on haluttu kuluneen parinkymmenen vuoden ajan istuttaa. Se on keskitetty, se on yhdenmukaistava, ja se luo suoraviivaisen prosessin. Yhtenäisellä kokeella voi hakea useammalle alalle samalla kertaa. Esimerkiksi filosofia, historia, teologia sekä kulttuuri- ja taideaineet olisi kaikki yhdistetty samaan kokeeseen. Monivalintatehtävät mahdollistavat kokeiden nopean koneellisen tarkastuksen. Järjestelmä on teollinen, mutta kuvaan sopii, että sitä on perusteltu ”koulutuksellisella tasa-arvolla ja nuorten hyvinvoinnilla”.
Valintakoemuutoksen heikkoudet ovat sitäkin ilmeisemmät. Ennakkoaineistosta ja esseevastauksista luopuminen tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että yliopistojen sisäänotossa luovutaan kaikesta lukemisesta ja kirjoittamisesta. Monivalinta on käytössä jo nyt kaupallisen alan valintakokeissa, ja järjestely voi puoltaa paikkaansa muillakin aloilla. Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joissa pääpaino on lukemisessa ja kirjoittamisessa, käytäntö ei kuitenkaan lupaa hyvää. On hankala nähdä, miten vaikkapa filosofian tai kirjallisuuden opiskelijavalinnat hyötyisivät rasti-ruutuun-menetelmästä.
Bulkkivalintaa suosiva haravajärjestelmäkoe on tavallaan tyyppiesimerkki siitä, mitä sivistykselle tapahtuu sen joutuessa vastatusten tehokkuusvaatimusten kanssa. Teollisuus ja elinkeinoelämä ovat vuodesta toiseen vaatineet yliopistomaailmaan entistä kovempaa keskittämistä ja huippuunsa rationalisoituja liukuhihnamaisia opintopolkuja. Pääsääntöisesti valtiovalta on antanut näille tahoille sen, mitä he ovat halunneet. Yliopistojen johtoporras on hyväksynyt esitykset ja usein, kuten nyt, jopa tuottanut ne itse. Jälkiteollisena aikana on sivistysinstituutiota muutettu entistä enemmän 1900-luvun alun Fordin tehtaita muistuttavaksi.
Kaiken kruunaa se, että ratkaisuja puolustetaan tasa-arvolla. Aiemmin tasa-arvon mitta oli se, että kaikilla oli mahdollisuus lukea, mutta nyt ollaan siirtymässä käytäntöön, jossa kenenkään ei enää tarvitse lukea. Valintakoekeskustelussa lukeminen ja luetun tiedon soveltaminen on haluttu leimata vähätellen ”pänttäämiseksi”, samalla kun monivalintakoe on ylevöitetty yhdenvertaisuuden takeeksi. Toistaiseksi mikään yliopistomaailman uudistus ei kuitenkaan näytä parantaneen ainakaan opiskelijoiden hyvinvointia. On vaikea nähdä, miten lukemisen ja kirjoittamisen roolin vähentäminen opiskelijavalinnassa ainakaan edesauttaisi opiskelijoiden suoriutumista ja jaksamista aloilla, joilla molemmat kyvyt ovat ensisijaisia.
Kenties tähänkin esitetään ajan mittaan ratkaisuksi monivalintatenttejä ja opinnäytteiden korvaamista yhdenmukaistetuilla loppukokeilla. Lukemiseen pohjaavan oppimisen tulevaisuudesta on tosiaan syytä olla huolissaan. Niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, on myös suomalaisissa yliopistoissa toteutettava kirjan kunnianpalautus.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
