Valmisteluni olivat sitä, että nappasin hyllystä kirjan, viritin tabletin suurin piirtein oikeaan suuntaan, istuin alas ja kävin puhumaan.
Olen mukana Lahden kaupunginkirjaston Monilukutaitoa sanataiteella -hankkeessa. Suunnittelin sen tiimoilta aikuisille suunnatun kirjavinkkaus- ja sanataidesession aikuisille, koska kirjaston tulee huomioida myös jo olemassaoleva asiakaskunta, ei pelkästään haalia uusia asiakkaita puhelinyhtiöiden tapaan.
Ehdin tehdä kymmenkunta sessiota eri ryhmille, kunnes tuli korona. Kaikki jo sopimani keikat peruuntuivat. Päätin ettei virus projektiani keskeytä. Olin koko hankkeen ajan kirjoittanut aiheeseen liittyvää blogia Imatran kaupungin sivuille, mutta se ei vielä tuntunut riittävältä syyltä jatkaa projektia loppuun. Rupesin tekemään vinkkausvideoita. Yksin, komerossa.
Kirjastot ovat poikkeusolojen takia aktivoituneet tekemään monelaisia videoita. Esimerkiksi Lahti tekee hienoja, pitkälle mietittyjä vinkkausvideoita, joiden tekninen taso on televisio-ohjelman veroinen. Päätin tehdä toisin. Kaikkien ei kannata tehdä samaa, ei ainakaan samalla tavalla.
Läksin tekemään videoita kuin kyseessä olisi asiakaspalvelutilanne. Ei huolellisen suunnittelun tulos, vaan fiilikseen perustuva hetki. Valmisteluni olivat sitä, että nappasin hyllystä kirjan, viritin tabletin suurin piirtein oikeaan suuntaan, istuin alas ja kävin puhumaan. Suurimman osan videoista sain purkkiin kerralla. En välittänyt pienistä virheistä, ajatuskatkoista tai tavallistakin älyttömämmistä irvistelyistä. Joskus selkeän asiavirheen huomatessani keskeytin session ja muutaman kerran otin kokonaan uusiksi, kun videota katsoessani huomasin sanoneeni jotain liian typerää.
Aluksi hävetti. Oman äänensä kuuleminen on kamalaa, naaman näkeminen vielä kamalampaa. En olekaan se salskea, parikymppinen nuorukainen, jonka edelleen näen peilistä. Puhemaneerini ovat hirveitä, kasvoni vääntyvät kammottavaan irveeseen aina kun avaan suuni. Muutaman videon jälkeen hyväksyin, että tällä tavalla lähimmäiseni minut näkevät.
Kun suunnittelin omaa osuuttani hankkeesta, ajattelin tehdä äijävinkkausta, kohderyhmänä keski-ikäiset miehet. Se tuntui kuitenkin suppealta, laajensin projektini koskemaan aikuis- ja senioriväestöä yleisesti. Koronan sotkettua kaiken, päätin palata suunnitelmani juurille. Keski-ikäiset miehet ovat aiheena läheinen, olen sellainen itsekin. Keskityin vinkkaamaan kirjoja, jotka saattaisivat ikäisiäni miehiä kiinnostaa. He ovat kirjaston puolivahingossa unohtama kansanosa, joka on itsekin unohtanut kirjaston. Olen kaiken lisäksi laiska ihminen, on mukavinta vinkata itselleni helppoja kirjoja.
Sain vietyä projektini ensimmäisen osion koronasta huolimatta loppuun, koska osoitin melkoista resilienssiä ja muuntautumiskykyä. Vaikka itse sanonkin.
