Yllättävän usein ihmiset, joiden luulisi tuntevan toisensa läpikotaisin, eli lapset ja heidän vanhempansa, jäävät toisilleen mysteeriksi.
Tähän tosiasiaan havahdutaan monesti vasta kun vanhemmasta aika jättää, eikä häneltä voida enää kysyä mitään. Hänen arvoitustaan sitten koetetaan loppuelämän ajan ratkaista.
Eräs kertomakirjallisuuden suosittu lajityyppi on sellainen, jossa aikuiset lapset koettavat saada selkoa sukunsa tarinasta lukemalla vanhempiensa tai näiden vanhempien päiväkirjoja ja kirjeitä. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet on tuorein esimerkki, Hiljaiset sillat kenties kuuluisin. Oli sitten kyse autofiktiosta, omaelämäkerrasta tai puhtaasta fiktiosta, tässä lajityypissä kirjoitelmista paljastuu salattu rakkaus tai muunlainen kärsimystarina, joka valottaa ylisukupolvisen trauman syntyhetkeä.
Mitä minun tyttäreni mahtaisivat saada selville lukemalla päiväkirjojani? Koska pidän unipäiväkirjaa, he saisivat tietää ainakin sen kuinka usein olen ajanut unissani hissillä tai ollut ravintolassa. (En tiedä onko se, että valtaosa unistani sijoittuu ravintoloihin todella mielenkiintoista vai todella ikävystyttävää.) He tutustuisivat kriiseihini ja pikkutarkkoihin raportteihin mielentiloistani. Mutta en usko että päiväkirja olisi avain arvoitukseni ratkaisemiseen. Paljon parempi keino tutustua minuun, tai ymmärtää minua, olisi lukea kirjoja, joita olen rakastanut: Herta Müllerin tuotanto, Pienet runotytöt, Kultainen talja – niminen satukirja. Niistä heijastuisi paljon moniulotteisemmin ja syvemmin se mitä olen toivonut, mitä pelännyt, mihin uskonut ja mihin en.
Kun esiäiti siirtyy ajasta ikuisuuteen jättämättä jälkeensä minkäänlaisia omia kirjoitelmia, ainoa keino saada häneen yhteys on lukea kirjoja, joista hän piti. Minun isoisäni isoäiti Amalia kuoli äitini syntymän aikoihin, ja sukuni muistaa hänestä enää varsin vähän. Se kuitenkin muistetaan, että kaikki kirjat olivat hänestä turhia, ”paitsi Genoveeva”. Kun minä nyt keski-iässä halusin kiihkeästi saada jonkinlaisen yhteyden Amaliaan, lainasin kirjastosta Pyhän Genovevan tarina. Siinä aatelinen Genoveva pakenee ahdistelijaansa metsään ja elää vuosia kauriin maidolla kyetäkseen säilyttämään sielunsa ja ruumiinsa puhtauden. Tämä on ollut esiäitini mielestä maailman ainoa merkityksellinen tarina. Ja vaikkei arvoitus sillä tiedolla ratkea, se on kuitenkin ainoa avain joka enää sopii tähän ihmiseen.
Pienistä murusista me ihmiset rakennamme kuvista tärkeimpiä. Jotkut pyhimystarinoista, jotkut kenties siitä, että äiti, jonka he uskoivat tuntevansa läpikotaisin, oli unissaan harva se yö ravintolassa ja kenties poti kenenkään tietämättä jonkinlaista pohjatonta nälkää.
