Tänä keväänä, maailmantuskan huippuhetkinä, olen lukenut varsin vähän. Moni lainaamani kirja on päätynyt eräpäivänä avaamattomana takaisin kirjastoon. Lukemisen sijaan olen katsonut kissavideoita, ensi kertaa elämässäni.
”Joskus eläimestä saa enemmän lohtua kuin kirjasta”, toteaa Deborah Levy teoksessaan Elämisen hinta, ja lemmikkieläimet ovatkin ilmestyneet päiviini eri tavoin. Moni ystäväni on ottanut vuoden sisällä kissan tai ryhtynyt hoitamaan jonkun toisen koiraa. Allergikon puolisona minä en ole tehnyt niin, mutta käyn usein katsomassa yhden ystäväni kissaa ja toisen lainakoiraa. Pohjoisessa asuvan ystäväni koiran touhuja seuraan Instagramissa. Lähettelemme toisillemme lemmikkien kuvia, ja siihen minäkin osallistun, sillä Berliinissä asuva tyttäreni on ottanut kissoja.
Minä ja ystäväni olemme samassa elämäntilanteessa. Lapsemme ovat aikuistuneet ja muuttaneet pois kotoa. Tätä pidin selityksenä lemmikkien hankkimiselle.
Sitten luin biologi ja kirjailija Tiina Raevaaran uutuusteoksen Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia, ja oivalsin, että lemmikki, tai Raevaaran sanoin seuralaiseläin, ei olekaan lapsen korvike. Kyse on nimenomaan eläimestä itsestään, ihmisen kaipuusta ja tarpeesta eläinyhteyteen.
Raevaaran teos on vaikuttavin, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Se asemoi minut pysyvästi uuteen paikkaan kaikkeudessa. Ihmiskunnan historia on sotien historiaa, Raevaara kirjoittaa. Näin meille on aina opetettu. Kirjassaan hän kertoo ihmisestä toisenlaisen totuuden, tarinan, jossa ihmiskunnalle on ominaista sosiaalisuus, muiden huomioonottaminen ja lauhkeus. Koko kehityksemme ajan olemme sinnikkäästi hakeneet yhteyttä muihin eläimiin. Tämä on ollut tarkoituksenmukaista, mutta on siinä muutakin. Eläimen läsnäolo tuo mielenrauhaa, rentouttaa ja saa sykkeen laskemaan. Mitä epävarmemmat ajat, sitä voimakkaampaa kaipuuta ihminen tuntee eläimiä kohtaan. Raevaara vahvistaa, että seuralaiseläimiä on otettu viime vuosina enemmän kuin koskaan.
Raevaaran kirja vahvistaa senkin, että kissavideot ovat audiovisuaalinen pakopaikka ahdistuneelle, ja siis hyväksi niille, joilla ei ole omaa eläintä. Amerikkalaisessa tutkimuksessa 25 minuuttia koiransa kanssa viettäneen koeryhmän oksitosiiniarvot kohosivat merkittävästi, kun taas kontrolliryhmä luki kirjaa, eikä vastaavaa nousua havaittu.
Kehoni on selvästi tänä keväänä tiennyt, että muiden ihmisten kissojen katselu tekee minulle hyvää. Ja sittenkin väitän, että jos Raevaaran kirjaa lukiessani oksitosiiniarvoni olisi mitattu, ne olisivat olleet selvästi kohollaan.
Kirjoittaja on kirjailija.
