Olen puolustanut isänmaatani imperialistisen naapurivaltion hyökkäykseltä vuonna 1939, olen osoittanut mieltä ihmisoikeuksien puolesta Washingtonissa elokuussa 1963 ja vallannut Vanhaa yhdessä muiden partaradikaalien kanssa syksyllä 1968. Minun ei ole kuitenkaan tarvinnut maistaa luotia, pamppua tai kyynelkaasua, koska kaiken tämän olen tehnyt kotisohvaltani käsin, kirjoja lukemalla. Olen passivisti.
Kirjaston asiakkaat kysyvät toisinaan mielipidettäni milloin mistäkin kaupungin tekemästä asiasta. Tapanani on kieltäytyä vastaamasta: ”Kaupungin toimihenkilönä en voi ottaa kantaa tähän asiaan, vaikka minulla siitä mielipide on.” Vastaus ei ole hyvä, se on vain helppo. Passivisti ei pety, mutta ei hän saa mitään merkittävää aikaankaan. Edellisen kerran kun meiltä lakkautettiin lähikirjasto, sain asiakkaalta kuulla, että ei sitä olisi lakkautettu, jos olisimme pitäneet puolemme ja meteliä asiasta. Jos olisimme ottaneet kantaa. Sen kuuleminen tuntui pahalta, koska kyllä me sen teimme minkä uskalsimme.
Vaikka itse olen passivisti, olen ilolla pannut merkille, että nuoremmat kirjastolaiset ottavat kantaa ja kantavat vastuuta yhteisestä maailmastamme. Hyvä esimerkki tästä on Helmet-kirjaston lanseeraama Kirjastosta aktivistiksi -kampanja aktivistidiplomeineen. Kampanjan avulla nostetaan esiin ympäristöasioita ja erilaisia vaikuttamisen tapoja, samalla kirjastojen vastuullisuutta maailmanparantamisessa korostaen.
Olen itsekin joskus ottanut kantaa ja toisinaan otan edelleen. Lähinnä kuitenkin käytännön työasioissa, en globaalisti, kuten vastuullisemmat kirjastolaiset. Hyvän duunarin kuuluu kertoa työnantajalle, jos tämä on tekemässä tyhmyyksiä tai toimimassa vastuuttomasti – esimerkiksi ihan vain varmuuden vuoksi hakkauttamassa metsää kaupunkilaisille arvokkaalta luonto- ja virkistysalueelta.
Mielipiteen ilmaisemisessa on kuitenkin riskinsä. Wolf H. Halsti sai aikanaan kenkää opettajan toimestaan sotakoulussa, koska sanoi tyhmyyttä tyhmyydeksi ja epäjohdonmukaisuutta epäjohdonmukaisuudeksi, vaikka palautteen vastaanottaja oli häntä korkeampi upseeri. Rehellisyydellä on hintansa.
Totta kai duunarilla on jonkinlainen lojaaliusvelvoite työnantajaansa kohtaan, palkanmaksajaa tulee kuunnella. Ei se kuitenkaan sitä tarkoita, etteikö epäkohdista voisi puhua. Vaikka meidät kirjastolaiset ehkä onkin aikanaan peloteltu hiljaisiksi, ei meidän tarvitse olla niitä harmaita hiirulaisia ja nutturapäitä, jollaisiksi meidät vielä nykyäänkin usein mielletään. Meidän on kannettava vastuumme ja pidettävä ääntä ihmisoikeuksista, tasa-arvosta, ylikulutuksesta. Ilmastosta ja elämästä. Muutenkin kuin kirjoja lukemalla.
Maailma on nuorten, mutta jotain meidän keski-ikäisten ja mahdollisesti jo työhömme jossain määrin leipääntyneiden kirjastolaistenkin on sen eteen tehtävä, että niillä nuorilla on myös jatkossa maailma, josta kantaa vastuuta.
