Viime eduskuntavaalien jälkeen muodostettu uusi hallitus sai jo ensi vuotenaan osakseen kovaa ja oikeutettua arvostelua. Moitteita herättivät muun ohessa myös kulttuuri- ja sivistyspoliittiset ratkaisut. Alkutalvesta puhutti etenkin kotimaisen laatu- ja selkokirjallisuuden ostotuen poistaminen, joka oli säästötoimena mitätön, mutta kirjastojen asemaa selvästi rampauttava. Rajumpia toimia on kuitenkin todennäköisesti vielä edessä.
Sivistyssektori on Suomessa laaja kokonaisuus, joka kattaa niin julkisrahoitteisen koululaitoksen, kirjastot ja korkeakoulutuksen kuin yksityiset kirjankustantamot. Mikäli nykyhallituksen omaksuma linja jatkuu, nämä kaikki ovat vaikeuksissa. Kirja-ala huomautti jo viime syksynä kirjojen arvonlisäveron rajun nostamisen aiheuttamasta iskusta kustantamoille ja kirjakaupoille. Kirjastojen ostotuen poistaminen oli loppusilaus, joka osaltaan täydensi arvonlisäveron vaikutukset. Ratkaisuja on hankala perustella julkisen talouden tasapainottamisella. Kirjallisuudesta haluttiin paitsi entistä kalliimpaa, myös vaikeammin kirjastoista saatavaa.
Opetuksessa ja koulutuksessa tästä vuodesta uhkaa tulla ratkaiseva kohtalonhetki. Vielä viime vuonna tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala saattoi esiintyä mediassa tyytyväisenä korkeakoulujen valtionrahoituksen leikkauksen jäätyä pelättyä pienemmäksi. Nyt kuntien valtionosuuksien leikkaukset alkavat kuitenkin tuottaa vääjäämättä omia seurauksiaan, jotka näkyvät todennäköisesti juuri sivistyspalveluihin ja opetukseen osuvina säästöinä kautta maan. Näiden vaikutukset tulevat kertautumaan vielä vuosia myöhemmin.
Valtiovarainministerin salkusta vastuussa oleva puolue on kerta toisensa jälkeen peräänkuuluttanut talouskurin hyveitä ja puhunut ylenkatseellisesti ”verorahoja kuluttavista tahoista”. Sananvalinnat kertovat karulla tavalla, miten kateissa on ymmärrys sivistyksen tuottamasta välittömästä hyödystä yhteiskunnalle. Silloinkin, kun tämä näennäisesti tunnustetaan, sivistyslaitoksia ei suostuta tunnustamaan täysin autonomisiksi, omalla vapaalla toiminnallaan hyötyä tuottaviksi instituutioiksi. Hyvä esimerkki on yliopistosektoria ja myös peruskoulujen oppimisympäristöjä koskevien päätösten tekeminen elinkeinoelämän toiveiden nojalla, opetusalan ammattilaisten huomautukset ohittaen. Ei ole syytä olettaa, että tämäkään asenne olisi katoamassa.
Poliittinen uskonkappale velkaantumisen taittamisesta, joka vaikuttaa muutenkin ylikuluttamiseen pakottavan eurooppalaisen sodan oloissa poikkeuksellisen järjettömältä, on jo pitkään peittänyt alleen pahempia huolia. Nämä rakenteissa piilevät murheenaiheet muuttuvat sitä pahemmiksi, mitä enemmän kuristamme tai ajamme alas sivistyspalvelujamme yksittäisten säästöjen toivossa. Vuoteen 2027 mennessä sivistysvaje saattaa revetä käsiin, ja olemme mahdollisesti jälleen menettämässä merkittävää osaa todellisesta vauraudestamme kansakuntana. Ainoa epätodennäköiseltä vaikuttava palkinto on kirstunvartijoiden peräänkuuluttama niukkuuden tasapaino, mikä sekin merkitsisi vain lopullista itsensä nurkkaan maalaamista.
Oma kysymyksensä on myös se, mikä lopulta on istuvan hallituksen ihmiskuva? Joulukuussa valtiovarainministeri muisti kansalaisia vaatimalla näiltä ”rotia ja järjestystä”, samanlaisella naurettavuudella kuin Tuntemattoman sotilaan ylikersantti Sinkkonen konsanaan. Komentelevana ja itsevaltaisena esiintyminen tuottanee ministerille henkilökohtaista nautintoa, mutta on kaukana sivistysihanteiden tai sivistyspolitiikan ymmärtämyksestä. Viimeistään 1900-luvun lopulla suomalaiset valtiovallan edustajat oppivat myös edellyttämään kansalaisilta muutakin kuin kuuliaisuutta.
Ei ole ihme, että mielialat maassamme ovat kehnonlaiset. Yön vallitessa Euroopassa on Suomi luisumassa täysin itseaiheutettuun valtioyöhön, joka uhkaa yleisen hyvinvoinnin ohella myös kansansivistystä.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
