Poliittiset ääriliikkeet, pandemia ja eurooppalainen sota ovat tehneet asiantuntijan julkisesta roolista entistä merkittävämmän. Pohjautuuko nykypäivän asiantuntijuus enää kuitenkaan riittävään lukeneisuuteen? Miten asiantuntijan tulisi tuntea vastuunsa?
”Lukeneisto” on nykyään vähemmän käytetty perinteikäs sana, muisto ajalta, jolloin ero korkeasti koulutetun eliitin ja muun kansan välillä oli laveampi kuin hyvinvointi-Suomessa. Yhteiskunnan railo on jälleen avautumassa korkeakoulutuksen ja lukeneisuuden periytymisen lujittuessa entisestään. Mutta miten laajalti lukenutta nykyinen sivistyneistö todella on?
Korkeakoulutetut asiantuntijat ovat kansalaisille tuttuja tiedotusvälineistä ja sosiaalisen median alustoilta. Uutinen kuin uutinen vaatii asiantuntijakommenttia, jonka saa tarvittaessa oikean instituutin tai yliopiston tutkijalta, olkoonpa kyseessä ekonomisti, politiikan tutkija tai muun alan osaaja. Median myötävaikutuksella saatu julkinen asiantuntijuus voi olla monelle tie tähtiin, jopa poliittisesti vaikutusvaltaiseen asemaan.
Asiantuntijuuteen on kuitenkin hiipinyt kapea-alaisuus ja lukeneisuuden puute. Etenkin talouskeskustelussa kysymyksenasettelu on tasalaatuista. Median tähtiekonomistit ammentavat liian usein patenttivastauksensa kuluneista uskonkappaleista. Monitieteinen lähestyminen ja oman alan uusimpien virtausten tuntemus loistavat poissaolollaan. Usein näistä ei selvästi edes haluta tietää.
Politiikan tutkijoiden ilmeinen puute on ohut historiatietämys. Julkisuuteen ponnahtaneet historiantutkijat taas voivat pahimmillaan langeta vellomaan itsetarkoituksellisessa taantuneisuudessa, jossa kaikki oikeutetaan stereotyyppisellä käsityksellä menneestä. Mediatutkijat ovat oppineiston erikoisin joukko: he kommentoivat medialle, miten media toimii, eikä heidän tarvitsekaan tietää muusta kuin julkisuuden pintapuolisuudesta.
Harva asiantuntija tietystikään kykenee olemaan renessanssineron kaltainen yleislahjakkuus. Pulmana on, että media saattaa helposti korottaa yksittäisen asiantuntijan tähän asemaan. Pienessä maassa paljon esillä olevasta asiantuntijasta tulee oitis kansallinen intellektuelli. Hänen sanoillaan on painoarvoa kautta linjan, vaikkei hän erikoisosaamisensa ulkopuolella omaisi tietoa sen enempää kuin tavallinen kansalainen. Pahimmassa tapauksessa asiantuntija voi omaksua patenttivastauksensa suoraan suurelta yleisöltä sen sijaan, että tekisi itse kotiläksynsä. Sosiaalisessa mediassa asiantuntija voi luisua helposti populismiin tarjoamalla vastauksia, joiden hän tietää jo ennalta tyydyttävän seuraajiensa mielihalut.
Nykyisin liian monia asiantuntijoita uhkaa vaara analyyttisyyden uhraamisesta raflaavuudelle, politikoinnille tai henkilöbrändäykselle. Tällöin sivistyksellä tai lukeneisuudella ei ole enää merkitystä. Samalla koulutettujen asiantuntijoiden kyky puolustaa sivistysinstituutioita alkaa väistämättä horjua. Kun tämä ensimmäinen linja pettää, seuraukset ovat kohtalokkaat.
Sivistyksen edistäminen on asiantuntijoiden käsissä – ja heidän olisi syytä pitää huolta omasta lukeneisuudestaan. Monelle taajaan mediassa esiintyvälle asiantuntijalle tekisikin hyvää aloittaa perusteista ja käydä kirjastossa.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
