Keskustelua siitä, mistä kirjastoissa voidaan puhua ja millaisin ehdoin, tullaan varmasti käymään jatkossa yhä enemmän.
TIEDÄTKÖ mikä on kuumin kirjastoihin liittyvä puheenaihe Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa tällä hetkellä?
Ei, se ei liity kirjastojen rahoitukseen, aineiston laatuun tai liian äänekkääseen nuorisoon. Pohjoismainen kirjastoväki kohisee rasismista.
ISTUIN pyöreän pöydän äärellä vaihtamassa skandinaavisten kollegoiden kanssa kirjastokuulumisia, ja olin aika hämmentynyt puheenaiheesta. Ei siinä, ettenkö ihan mielelläni keskustelisi rasismista. Puheenaihe on tärkeä, ja suhtaudun rasismiin hyvin kriittisesti. Mutta mitä tekemistä rasismilla on kirjastojen kanssa?
ILMENI, että pohjoismaisissa kirjastoissa järjestetään todella paljon tilaisuuksia, joissa erilaiset kansalaisjärjestöt tuovat omia teemojaan esille. Ja koska kaikissa Pohjoismaissa on nousevia oikeistopopulistisia liikkeitä, osa kirjastoihin tarjotuista tilaisuuksista on sisällöltään sellaisia, että teeman voi tulkita rasistiseksi.
Erityisesti ruotsalaiset ovat tästä hyvin, hyvin järkyttyneitä.
JÄRKYTTYMISTAIPUMUS on toki osa ruotsalaista kansanluonnetta, mutta tämä teema kouraisee lahden takana todella syvältä: kirjastoammattilaiset joutuvat pohtimaan, että voiko kirjasto rajoittaa sananvapautta, vaikka rasistisen teeman esilläolo tuntuukin täysin mahdottomalta. Sananvapaus ja suvaitsevaisuus kun ovat kansankodin pyhiä arvoja, joista ei tingitä. Nyt ne tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään.
ERÄÄSSÄ etelänorjalaisessa kirjastossa kysymys oli ratkaistu niin, että kirjastonjohtaja mieltää asemansa ikään kuin viestintävälineen päätoimittajaksi, joka on vastuussa mediansa sisällöstä. Vaikeitakin keskusteluteemoja voidaan ottaa esiin, mutta niin, että vastakkainen näkökanta on samanaikaisesti esillä. Jos siis kirjastossa järjestää yhteiskunnallisen keskustelun turpeen käytöstä energiantuotannossa, pitää kutsua paikalle myös vesiensuojelijat.
LINJAUS on hyvä. Sitä noudattamalla myös suomalaiset kirjastot voisivat avautua entistä enemmän yhteiskunnalliselle keskustelulle. Lainsäädännöllisiä esteitä ei nähdäkseni ole.
SUOMALAISISSA kirjastoissa järjestetään paljon keskustelutilaisuuksia jo nyt, ja enemmällekin olisi tilaa. Tämäntyyppinen kirjastojen käyttö on lisääntymässä. Kirjastot ovat edelleen paikkoja, jonne kokoonnutaan tarinan äärelle, mutta vuorovaikutteisuus on kasvussa.
KIRJASTON määritteleminen mediaksi on mielenkiintoinen avaus. Niinhän tuo norjalainen kirjasto tuli tehneeksi. Tämä ei tarkoita, että kirjasto tuottaisi aineistonsa itse, vaan, että joku vastuullinen taho ikään kuin editoi sisällön temaattiseksi kokonaisuudeksi, joka koostuu aineistoista ja kirjastoissa tuotetusta puheesta.
VAALIKEVÄÄNÄ vaikuttaa siltä, että kirjastot eivät ole yhteiskunnallisen keskustelun kuumimmassa polttopisteessä. Mutta keskustelua siitä, mistä kirjastoissa voidaan puhua, ja millaisin ehdoin, tullaan varmasti käymään jatkossa yhä enemmän.
