ERÄS kirjastoihin liittyvä seikka, joka on jäänyt vähälle huomiolle, on niitä koskeva pessimismi. Niiden puoleen ei viitsitä ylipäänsä kääntyä, koska niiden ei uskota voivan palvella niin hyvin kuin ne todellisuudessa palvelevat.
ERÄS kirjastoihin liittyvä seikka, joka on jäänyt vähälle huomiolle, on niitä koskeva pessimismi. Niiden puoleen ei viitsitä ylipäänsä kääntyä, koska niiden ei uskota voivan palvella niin hyvin kuin ne todellisuudessa palvelevat.
KESKUSTELIN kerran erään talouselämän silmäätekevän kanssa eräästä 1800-luvun klassikkokirjailijasta. Mainitsin hänen vähemmän tunnetun esseensä, jonka muuan pienkustantaja oli julkaissut suomeksi kymmenisen vuotta aiemmin omana pikku niteenään. Keskustelukumppanini harmitteli, että sitä ei sitten varmaan enää saa mistään.
”No hyvä tavaton, onhan Suomessa kirjastolaitos”, minä sanoin. Hän: ”Varmasti ei löydy. Kirjastoihin ostetaan vain jotain Laila Hirvisaarta.”
TARKISTUS kertoi, että esseetä oli jo pelkästään pääkaupunkiseudun yleisissä kirjastoissa seitsemän kappaletta. Hauskinta on, että keskustelukumppanini on itse usein syyttänyt suomalaisia juuri ylidramaattisesta ruikutuksesta, jonka mukaan kaikki on rappiolla ja julkiset palvelutkin on tyystin tuhottu. Kirjastopalvelujen suhteen hän oli kuitenkin itse niin ylenpalttinen pessimisti, että lähes säpsähdin.
KIINNOSTAVA erityistapaus samasta aiheesta on monien suomalaisten virheellinen uskomus, että tieteelliset kirjastot palvelevat vain omien emoyhteisöjensä henkilökuntaa ja opiskelijoita. Esimerkiksi monet yliopistokaupunkien asukkaat, jotka käyttävät aktiivisesti omaa kaupunginkirjastoaan, eivät koskaan käy paikallisen yliopiston kirjastossa. Sitä ei ikään kuin ole olemassakaan.
TÄMÄNKIN minulle on paljastanut valitus tiettyjen kirjojen huonosta saatavuudesta. Osallistuin kerran verkkokeskusteluun, jossa eräs autodidaktin oloinen nimimerkki väitti, että kahta ulkomaista tietokirjaa on pääkaupunkiseudun kirjastoissa vain yksi kappale kumpaakin. Toista oli todellisuudessa seitsemän ja toista kuusi. Luku oli yksi vain rajoituttaessa yleisiin kirjastoihin; muut kappaleet olivat Kansalliskirjastossa ja muissa tieteellisissä kirjastoissa.
TILANNE oli sama myös muualla Suomessa. Nämä väitetysti marginaalisen harvinaiset kirjat odottivat hyllyssä lukijaa muun muassa Oulussa, Rovaniemellä, Joensuussa, Turussa, Vaasassa, Jyväskylässä ja Tampereella – sekä Varastokirjastossa.
MINULLE se, että tieteelliset kirjastot ovat avoimia kaikille, on seikka, joka on osaksi määrännyt koko elämäni suunnan. Esimerkiksi tietokirjailijan työni rakentuu suureksi osaksi teksteille, joita olen saanut 15–20-vuotiaana luettavakseni yhtäläisesti niin Joensuun kaupunginkirjastosta kuin silloisen Joensuun yliopiston kirjastostakin. Jokaisessa kirjassani kiitänkin paitsi sen syntyyn myötävaikuttaneita ihmisiä, myös samalla tavoin vaikuttaneita kirjastoja.
PELKÄÄN kuitenkin, että oma kohtaloni on melko harvinainen poikkeus. Toki asiakas neuvotaan yleisestä kirjastosta tieteelliseen, jos hän erikseen kysyy kirjaa, joka on jälkimmäisessä. Ihmisiä, joilta jää kirja saamatta, koska he eivät pessimismissään saa edes kysytyksi sitä, saattaa silti olla paljon.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja kääntäjä.
