Essee: Suomalaisten menestys Pisa-kokeissa ei ollut sattumaa. Taustalla on ahkera lukemiskulttuuri. Digiaikana lukeminen pitää keksiä uudelleen.
Suomalaislapset olivat vielä muutama vuosi sitten kärjessä Pisa:n lukemistesteissä. Mistä se johtui?
Yleensä mediassa nostetaan esiin suomalaisen koulun erinomaisuus. Koulu varmasti onkin erinomainen, mutta syitä menestykseen löytyy muualtakin.
Ei ole sattumaa, että Pisa-menestyksen huippuvuodet osuivat samoihin vuosiin, jolloin tilastoissa näkyy lukemiskulttuurin buumi.
Opetin informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa. Muistan, kuinka Potter- ja fantasiasukupolven nuoret tulivat opiskelijoiksi 2010-luvulla.
He kertoivat ihanista lapsuuden lukukokemuksistaan ja kirjoittivat sujuvasti, koska olivat tottuneet kirjoittamaan fanifiktiota.
Kirjastojen lainauksen kaikkien aikojen ennätysvuodet sattuivat kymmenvuotiskaudelle 1995–2005. Samaan aikaan myös kirjojen myynti oli huipussaan.
Pisa-menestyksen ja aktiivisen kirjastonkäytön välinen yhteys on merkillepantava. Samoin mielenkiintoinen on yhteys Pisa-menestysten rapautumisen ja kirjastonkäytön laskun välillä.
Motivaatio tärkein
Pisa-testien tärkein tulos ei ollut se, että suomalaislapset olivat hyviä lukemaan, vaan se, että heidän lukemiseen sitoutumisensa taso (level of engagement in reading) oli kirkkaasti korkeampi kuin missään muualla.
Suomeksi sanottuna heidän lukuhalunsa oli voimakkaampi kuin muilla kokeisiin osallistuneilla. He todella halusivat lukea omasta vapaasta tahdostaan eivätkä vain koulun pakottamana.
Taikasana on motivaatio. Oppilaat pitää saada itse haluamaan lukemista, koska lukemisen on jatkuttava vapaa-ajallakin ilman ulkoista pakkoa. Vain siten saavutetaan riittävä lukemisen sujuvuus. Oppilaiden lukuhalu on siis herätettävä.
Lukuhalu ei tietenkään ole oman aikamme keksintöä. Se on Suomen kulttuurin salattua historiaa.
Lukuhalu maailmalla
Ranskassa, Englannissa ja Saksassa kehittyi 1700-luvulla usko lukuhalun voimaan. Keskustelu lukemisen uusista ilmiöistä levisi maasta toiseen.
Kyse oli ennen kaikkea massojen astumisesta lukemiskulttuurin piiriin.
Suuren yleisön lukuhalu aiheutti tietysti myös huolta, koska lukuhalun pelättiin johtavan holtittomaan käyttäytymiseen.
Lukuhalua voi hyvin kutsua meemiksi, joka Wikipedian mukaan on “idea, käyttäytymismalli, tyyli tai käyttötapa, joka leviää kulttuurissa henkilöltä toiselle”.
Jotkut ovat kutsuneet lukuhalua basilliksi, joka levisi kuin kulkutauti paikkakunnalta toiselle. Siltä se ainakin näytti Saksassa 1700-luvun lopussa.
Suomessa keskustelu lukuhalusta alkoi 1840-luvulla ensin ruotsiksi ja pian suomeksi, kun Wolmar Schildt-Kilpinen 1845 keksi sitä varten luontevan sanan, lukuhalu. Se oli käännöslaina ruotsin kielen sanasta läslust.
J.V. Snellmanin vaikutuksesta lukemisesta, lukuhalusta ja kirjastoista tuli fennomaanien sivistysohjelman kantavia osia.
Suomessa kansanvalistusaate ja kansallismielisyys yhdistyivät pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.
Lopputulos oli kulttuurinen hyökyaalto, joka on kantanut meidän päiviimme asti. Sen aallon harjalta oli helppoa astua PISA-aallon harjalle.
Virkamiehet jyräsivät
Yleensä on puhe siitä, mistä puute, tai siitä, mitä on liikaa. Eurooppalaisen lukuhalukeskustelun huippukausi oli1800-luvulla, jolloin modernin yhteiskunnan perustekijöistä keskusteltiin kiihkeästi.
1900-luvun aikana tämän keskustelun hiipui, koska koulutuksen ja lukemisen ottivat haltuunsa eri alojen ammatti-ihmiset, siis opettajat, kirjastonhoitajat sekä asioita hoitavat tutkijat ja virkamiehet.
Lukemisessa on maailman sivu koettu ristiriitaa markkinavetoisen ja kanonisoidun lukemisen välillä, ja sama kaksijakoisuus kohdistuu myös lukuhaluun.
Lukuhalu tuntui jatkuvasti viekoittelevan ihmisiä vääränlaisen kirjallisuuden pariin, mutta se oli kuitenkin välttämätön, koska ihmiset piti saada lukemaan ilman pakkoa.
Sovinnaisuudesta poikkeavaa lukemista koetettiin torjua hallinnollisin ja pedagogisin keinoin, hyvää tarkoittaen. Varmasti sitä tehdään vielä nykyäänkin.
1900-luvun aikana tuli monia tekijöitä, jotka tuntuivat uhkaavan hyvän lukemisen kulttuuria, kuten elokuva, televisio, sarjakuvat, kioskikirjallisuus ja videot, mutta mikään näistä ei kyennyt ainakaan Suomessa taittamaan lukemisen jatkuvaa voittokulkua. Lukuhalu tuntui ehtymättömältä voimalta.
Monet seikat, kuten urbanisaatio, teollistuminen ja hyvinvointiyhteiskunta tukivat lukemisen nousua. Investoiminen kirjastoihin ja peruskoulun synty olivat kaksi ilmeisintä lukemiskulttuurin voittokulkuun johtanutta tekijää.
Suomi omaksui lukemisen tukemisen sivistyspolitiikan osaksi. Valtion kirjastohallintoa järjestettiin jo vuonna 1921, sitten seurasi kirjastolakeja 1929, 1961, 1986, 1998 ja viimeksi vuonna 2016.
Valtio sääti, tuki ja ohjasi, ja kunnat toteuttivat. Meillä oli hyvät mallit ja kilpakumppanit pohjoismaisissa naapureissamme. Olimme pitkään jäljessä muita, mutta 1980-luvulla suomalaiset ohittivat kirjastonkäyttäjinä ja lukijakansana lähimmät naapurinsa.
Vasta digitalisaatio on asettanut meidät todella vakavan paikan eteen lukemiskulttuurin suhteen. Itse lukuhalu, tuo ihmisluonnon salattu voima, tuntuu olevan uhattuna. Nyt ei ole kyse siitä, että luetaan vääriä kirjoja, vaan siitä, luetaanko ylipäätään. Jyrääkö digitalisaatio lukemiskulttuurin?
Viisi kovaa koota
Parasta, mitä suomalaisille on tapahtunut viime vuosina, on se, että Pisa-tuloksemme ovat rapisseet. Se on auttanut pääsemään itsetyytyväisyydestä ja jatkamaan keskustelua lukuhalusta ja lukutaidosta.
Parasta lääkettä lukuhalun anemiaan olisi kirjastojen rahoituksen lisääminen. Toinen lääke on hyväksyä digitaalisuus ja etsiä keinoja siirtää perinteisen lukemiskulttuurin parhaat puolet sähköiseen maailmaan. Tässä olisi päästävä pian eteenpäin.
Digilukuhalu on jo olemassa, emme vain tunnista sitä. Todellisuudessa nykyajan lapset lukevat ja kirjoittavat paljon enemmän kuin me vanhat lapsuudessamme, vaikka sanotaankin, että se on erilaista lukemista eikä näytä tuottavan samanlaista lukemiskompetenssia kuin perinteinen lineaarinen lukeminen.
Ratkaisu voi olla silmiemme edessä, mutta se on osin käsitteellinen ja teknologinen. Tarvitsemme uusia kirjallisuudenlajeja ja -muotoja, jotka sopivat sähköiseen maailmaan.
Koti, kännykkä, kaverit, koulu ja kirjasto ovat avainasemassa. Opettajien ja kirjastonhoitajien välinen yhteistyö on tärkeää, mutta koulun ja kirjaston välistä resurssieroa olisi jotenkin tasoitettava.
Vapauden valtakunta
Hieman huolestuttavaa on se, että lukuhalusta, joka aiemmin oli spontaani, irrationaali, kontrollia kaihtava voima, onkin tullut väline, motivaatiomoottori. Menetetäänkö siinä jotain, karkotetaanko herkkä, julkisuutta kaihtava ilmiö vielä kauemmas psyyken hämärään?
Joku nuori voisi sanoa, että en varmasti lue, kun kaikki painostavat. Siksi kirjaston pitää kannustaa vapauteen. Lue, jos haluat ja mitä haluat.
Uskon, että käynnissä oleva keskustelu lukemisen motivaatiosta on hyödyllistä, kunhan muistetaan, että kirjasto ei ole koulu vaan vapauden valtakunta.
Kirjoittaja on eläköitynyt Tampereen yliopiston lehtori ja kirjastohistorian dosentti.
