Marika Helovuo on mielikuvitukseen erkoistunut kirjallisuuskouluttaja. Tällä Kirjastolehden kirjavinkit-palstalla hän vinkkaa kaunokirjallisuutta.
Ge Fei: Näkymättömyysviitta ( Aula & co 2021, suom. Rauno Sainio)
”Koko tämä maailma on sekaisin joka tapauksessa.”
Suomalaisnuorten rapautuva kielitaito nousi otsikoihin keväällä. Muiden kielten kuin englannin lukijoita ei ole lukiossa enää kuin kourallinen. Jos tilanne jatkuu tällaisena, kuka suomentaa meille tulevaisuudessa kirjat muualta? Riskinä on, että meidän näkökulmamme maailmaan on lopulta vain ja ainoastaan englanninkielisen maailman näkökulma.
Koska tilanne on huolestuttava, pidän henkilökohtaisena velvollisuutenani lukea mahdollisimman paljon käännöskirjallisuutta. On valtava etuoikeus saada tutustua kirjallisuuteen maailman eri kolkista omalla äidinkielellään ja pitää sitä kautta ikkunat apposen auki maailmaan. Myös kirjallisuuskentän olisi syytä pitää paljon isompaa meteliä kielten lukemisen puolesta ja me lukijat voimme kantaa oman kortemme kekoon ostamalla kaikkea sitä, mitä vielä on saatavilla. Kirjallisten vaikutteiden laaja-alainen virtaaminen on myös kotimaisten kirjailijoiden etu.
Ilman Rauno Sainion taitavaa käännöstä kiinan kielestä en olisi pystynyt koskaan tutustumaan tähänkään romaaniin: Ge Fein Näkymättömyysviittaan. En olisi saanut seurata Pekingissä asuvan, korkealaatuisia hifilaitteita työkseen asentavan miehen vaatimatonta elämää. En olisi päässyt toteamaan, että pienen ihmisen ongelmat ovat kaikkialla samat ja että vähäpätöisestäkin työstä voi tuntea suurta ylpeyttä. Humoristinen, jopa särmikkääseen pilkallisuuteen yltävä kerrontatapa on tässä kirjassa parasta. Ja koska kaikkea ei väännetä rautalangasta, jää lukijallekin mukavasti tulkittavaa.
Éric Vuillard: 14. heinäkuuta (2021, Siltala, suom. Lotta Toivanen)
”Hyökkäys alkoi kaikkialta ja ei mistään.”
Koulussa opitaan, että Ranskan suuri vallankumous alkoi 14. heinäkuuta vuonna 1789 Bastiljin vankilan valtauksesta Pariisissa. Sen vaikutuksista maailmanhistoriaan on kirjoitettu kilometritolkulla. Mutta mitä tuona kyseisenä päivänä tarkalleen ottaen tapahtui? Ja ennen kaikkea: Keitä kuului tuohon aseistautuneeseen väkijoukkoon, joka vyöryi kaikkialta kaupungin kujilta kohti korkeana kohoavaa linnoitusta?
Palkitun ranskalaiskirjailija Éric Vuillardin mukaan pienen ihmisen tarina hautautuu sitä todennäköisemmin unohduksiin mitä suuremmasta historian käännekohdasta on kyse. Siksi heinäkuun 14. päivän tapahtumistakaan ei ole kirjoitettu siihen osallistuneiden yksilöiden näkökulmasta kovin paljon. Vuillard on ottanut asiakseen täydentää tätä aukkoa ja hänen käsittelyssään kasvoton väkijoukko saa vaatteet, ammatit ja nimet.
Kirja on yhtä järjestäytymätön kuin tuo sekasortoinen päivä. Väkeä vyöryy sisään ja ulos kirjan sivuilta. Päähenkilönä on kokonainen massa. Yhdestä ei tiedetä mitään muuta kuin etunimi Adam. Eräs Plessier kulkee asevaraston laitaa. Lyhdynsytyttäjän vaimo Marie Bliard tunnistaa kuolleen miehensä villasukista. On aivan totta, mitä Vuillard kirjoittaa teoksensa puolessa välissä: ”Nimillä on kumma vaikutus. Aivan kuin koskettaisi ihmistä.” Tämän ratkaisun ansiosta lukijasta tuntuu siltä kuin tuo heinäkuinen päivä olisi ollut eilen.
Joel Haahtela: Hengittämisen taito (2020 Otava)
”Oikeastaan kaikki on hyvin yksinkertaista.”
Tasapuolisuuden nimissä on nostettava viimeisenä esiin yksi kotimaisen kirjallisuuden luottonimistä. Mitä kaoottisemmaksi maailma ympärillämme muuttuu, sitä kiitollisempi saa olla siitä, että on olemassa Joel Haahtelan kaltaisia kirjailijoita. Joka ikinen hänen romaaneistaan palauttaa lukijan lempeällä otteellaan elämän peruskysymysten äärelle.
Hengittämisen taidossa (Otava, 2020) nuori mies lähtee etsimään kreikkalaissyntyistä isäänsä, joka on jättänyt vaimonsa ja poikansa 15 vuotta sitten. Kaikki nämä vuodet poika on kantanut raskasta taakkaa selässään ja kysellyt itseltään: Miksi isä lähti? Oliko se minun syyni? Isä löytyy luostarista syrjäiseltä Thassoksen saarelta ja löydettyään isänsä poika löytää rauhan ja ehkä vihdoin myös itsensä.
Haahtelan kieli on toisinaan niin kaunista, että sen äärelle on pakko pysähtyä huokailemaan. Hänen ajatuksensa liikkuvat aina filosofisella, elämän tarkoitusta etsiskelevällä suunnalla, eikä tässä uusimmassakaan tapahdu juonen tasolla kovinkaan paljon. Hyvä niin. Ei aina tarvitse tapahtua. Joskus on tärkeintä pysähtyä.
