Kirjastolaiset eivät ole samasta puusta veistettyjä. Stereotyyppinen hyssyttelevä nutturapää on jo maailmanperintökohde. Neljällä eri vuosikymmenellä kirjastossa työskennelleenä olen havainnut, että kirjastoalalle päätyy töihin viidenlaisia ihmisiä:
- Kirjastoidealismin riivaamia kutsumusammattiin hakeutuvia, jo lapsena kirjastoihin rakastuneita.
- Sattumalta, erilaisten työllistämistoimien tai pätkätöiden takia alasta innostuneita.
- Järjestystä vaalivia ja sääntöjä fanaattisesti noudattavia.
- Siistiä sisätyötä kaipaavia laiskureita, jotka haluavat luovia elämästään läpi mahdollisimman helpolla.
- Niitä, jotka eivät muualla pärjää.
Kutsumusammatit eivät taloudellisessa mielessä tuota mitään ja niistä maksetaan pientä palkkaa, mutta ne ovat yhteiskunnalle elintärkeitä. Kun kutsumuksen takia alalle päätyneen idealismi karisee, tulee sen tilalle kyynisyys tai muuttuneen tilanteen kieltäminen. Tilanteen kieltäjä rupeaa pakonomaisesti kehittämään ja uusiutumaan ollakseen muka edelleen idealisti. Sekä tilanteen kieltäjät että kyynikot ovat rasitteita kollegoille.
Sattumalta alalle päätyneet hoitavat useimmiten hommansa hienosti, mutta eivät jaksa innostua uusista haasteista ja kehittämisestä. He ovat kuin rivisotilaat armeijassa: tekevät hommansa, koska on pakko. Ilman heitä ei mikään toimisi.
Järjestystä ja sääntöjä vaalivat kärsivät, koska kaikki muut eivät ole samanlaisia. Heillä on korkea moraali ja verenpaine. He eivät siedä huolimattomuutta ja hälläväliä-asennetta. Työyhteisössä heillä ei ole ystäviä, mutta kirjastolle he ovat välttämättömiä. Hiljaisuus-kylttejä he kaipaavat.
Laiskurit – nätimmin sanottuna mukavuudenhaluiset, joiden elämä pyörii lähinnä kirjojen ja muun viihteen ympärillä – yllättyvät, kun kirjastossa kädet likaantuvat, selkä kipeytyy ja suurin osa työajasta menee muussa kuin kirjojen kanssa vehtaamisessa. Budjetit, visiot ja logistiikat rasittavat heitä, mutta millekään muulle alalle hakeutumiseen ei heillä enää intoa riitä. Harhaluulojen karsiutuessa laiskuus lisääntyy.
Ne, jotka päätyvät kirjastoon, koska eivät pärjää missään muualla, suorittavat parhaassa tapauksessa vain välttämättömimmät työt, eivätkä puutu mihinkään muuhun. Niin on kaikille parempi.
Mihin ryhmään itse kuulun? Löydän piirteitäni noista kaikista. Olen kyyninen, uskoni kirjastoalaan horjuu ja sattumalla on osuutta alalle päätymisessäni. Pidän järjestyksestä, vaikka sääntöjen orjallinen noudattaminen on auktoriteettikammoni takia vaikeaa. Pyrin välttämään turhaa työtä ja kirjastossa aiheutan vähemmän vahinkoa kuin jossain muussa työpaikassa. Olen töissä siellä missä pitääkin.
Tällainen henkilöstökirjo on rikkaus, sillä kaikenlaisia työntekijöitä tarvitaan. Kirjastossa ymmärretään, että kaikille on paikkansa ja jokaisella vahvuutensa. Eri lähtökohdista erilaisin motiivein kirjastoalle päätyneiden persoonallisuudet opettavat meidät yhteistyökykyisiksi, avarakatseisiksi ja suvaitsevaisiksi. Ehkä.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja Imatralla.
