Kirjoittaminen toimi terapiana parantumattomaan syöpään sairastuneelle Kirsti Kuroselle. Sairaalassa ollessaan hän sai lohtua muiden kirjoittamista kirjoista.
Kirjoittaminen toimi terapiana parantumattomaan syöpään sairastuneelle Kirsti Kuroselle. Sairaalassa ollessaan hän sai lohtua muiden kirjoittamista kirjoista.
Ensimmäiset runonsa Kirsti Kuronen kirjoitti kahdeksanvuotiaana. Runoissaan hän käsitteli luonnon pieniä ihmeitä. Omat tuotoksensa hän kipaisi lukemaan mummulleen, joka kirjoitti itsekin ja luki Kirstille omia runojaan.
”Tämä kahden tytön runopiiri jatkui aina vuoteen 2001 asti, jolloin mummuni kuoli”, Kirsti kertoo.
Isoäitinsä kuoleman jälkeen Kirsti alkoi ajatella kirjailijuutta ammattina. Esikoiskirja Vili Voipio syntyi mummun menettämisen surusta.
”Yritin lääkitä ikävääni rustaamalla huokailevia runoja, mutta upposin yhä syvemmälle, kunnes tajusin, että minun täytyy vaihtaa lajia. Aloin seurata 12-vuotiaan poikani ja hänen kavereidensa toilailuja. Näin syntyi Vili, joka on itseoikeutetusti omistettu mummulleni, rakkaimmalle muusalleni. Vili toi ilon takaisin elämääni.”
Suurin osa Kirstin tuotannosta on suunnattu lapsille ja nuorille.
”Minusta on mahtavaa palata ensikokemuksiin, niihin haltioitumisen hetkiin, joita aikuinen ei koe läheskään niin usein kuin pikkulapsi. Lapsi näkee perhosen, maistaa jäätelöä, haistaa kuivan metsämaan… Kaikki tapahtuu joskus ensimmäisen kerran. Niitä hetkiä en aikuisena ehkä enää muista, mutta niihin yritän palata ja haltioitua yhä uudelleen.”
Kirsti ei kirjoita aihe edellä ja sanoo olevansa surkea juonen solmija.
”Olen enemmänkin kiinnostunut tyyleistä, kielestä, tunnelmista, henkilöistä, hetkistä ja ihmettelystä. Usein kuvaan astuu henkilö, johon haluan tutustua. Pian hänelle kehkeytyy oma logiikka ja tapa toimia. Kuljen hänen rinnallaan ja katson, mihin kummaan hän minut johdattaa.”
Elämänsuunta muuttui
Kirsti Kuronen sai vuonna 2008 diagnoosin, jollaista ei kohdalleen ollut osannut kuvitella. Hän oli sairastunut myeloomaan, pahanlaatuiseen verisyöpään, joka oli ehtinyt vaurioittaa munuaisia. Hän joutui ensiapuna dialyysiin muutamaksi päiväksi. Hoidossa ollessaan hänellä oli mukanaan Tuula Kallioniemen kirjoittama Konsta ja näkymätön Niklas, joka vei ajatukset pois sairaudesta.
Hoitaja luuli Kirstiä opettajaksi, kun tämä luki lastenkirjaa.
Diagnoosin saaminen vauhditti takaraivossa kyteneen idean toteuttamista.
”Olin juuri ennen sairastumista päättänyt, että jään vapaaksi kirjailijaksi seuraavan viiden vuoden sisällä. Kun diagnoosi tuli, oli selvää, etten mene enää tv-töihin, joissa olin ollut 17 vuotta ja kirjoittanut siinä ohessa viisi kirjaa. Sairaus antoi mahdollisuuden uuden oven avaamiseen ja kompassin tarkistamiseen.”
Kun Kirsti joutui sairaalaan vuodeosastolle, hän otti mukaan Erland Loen kirjoittaman Supernaiivi-romaanin, jossa 25-vuotias nuori mies etsii elämälleen suuntaa.
”Alleviivasin kirjasta lauseen: ”Uskon leikin ja hauskanpidon johtavan sielun puhdistumiseen”. Kyllä, siinä tilassa kaipasin eniten iloa ja leikkiä! Niiden tehoon uskon edelleen.”
Kuudennen Vili-kirjan käsikirjoitus oli puolessa välissä, kun Kirsti joutui sairaalaan.
”Minulle tuli hirveä hätä, etten saa sitä valmiiksi, vaan menetän kykyni kirjoittaa. Tässä hädässä minua auttoivat Kristiina Wallinin säkeet Murtuneista luista -kokoelmassa.
Sairaalassa Kirsti mietti ajan olemusta.
”Suurinta lohtua toi oivallus siitä, että tässä hetkessä on läsnä kaikki aika, sekä mennyt että tuleva, jonka voin kuvitella. Merja Otavan Priska-kirjassa on erityisen huojentavat loppusanat, joissa on suloisesti kuvattu ajan pysyvyys ja sen juoksu: ”Ja tuli uusia keväitä ja kesäkuita. Tuli uusia syksyjä, joilla jokaisella oli oma oranssinen kuunsa ja tähdet. Tuli valkeita talvia ja harmaita talvia. Eikä aika seisahtunut.” Mitä tähän voisi lisätä? Ei mitään.”
Terapiarunoutta
Pari vuotta sitten Kirsti Kuronen kävi läpi sairastumisvuoden päiväkirjat, joihin hän oli suodattamatta ja vereslihalla kirjannut kaikki kehon ja mielen umpisolmut. Näiden päiväkirjojen pohjalta hän alkoi kirjoittaa runoja.
”Väärää verta on ainoa tyystin omakohtainen teokseni, ja sen kirjoittaminen oli ehdottomasti terapiaa. Matka oli kiehtova, vähän pelottavakin ja välillä tuntui kuin olisin kirjoittanut vieraasta ihmisestä.”
Kirsti kertoo sairastumisajan päiväkirjojensa olevan täynnä oman navan ympärille käpertymistä, itsekeskeistä vellomista ja absurdeja ajatuskulkuja.
”Kelpuutin lähes kaiken mukaan kirjaan, koska vieraudesta huolimatta teksti tuntui todelta ja tavattoman paljaalta.”
Ensihetkiin ja pelkoihin palaaminen vahvisti Kirstin ymmärrystä siitä, miten paljon kuvitteleminen voi hoitaa ja suojata.
”Kun olin rikki ja ahdisti, aloin hyvin nopeasti keksiä uudenlaisia kulkuja kohti tulevaa, esimerkiksi pojalleni polun aikuisuuteen. Kuvitelmat kasvoivat vaivatta todeksi, ja se riitti lohduksi. ”
Perhe, mies ja poika, kannustivat Kirstiä kirjoittamaan ja olivat vaikuttuneita lopputuloksesta. Väärää verta –runokokoelma julkaistiin viime vuonna. Kirjan tekijänpalkkio ohjattiin kokonaisuudessaan Suomen Syöpäyhdistykselle.
”Olen lukenut kirjaa ja puhunut siitä kirjastoissa, kirjamessuilla, sairaalan hematologisella osastolla ja eri yhdistysten tilaisuuksissa. Tilaisuuksien jälkeen viriää aina vuolas keskustelu, kun jokainen osallistuja haluaa kertoa omat kokemuksensa. Olen ilahtunut myös muutamalta lääkäriltä saamastani palautteesta. He kertoivat pystyneensä ensimmäistä kertaa asettumaan aidosti potilaan nahkoihin ja pelkoihin, ymmärtämään mistä vinkkelistä hoidettava tarkkailee sairauttaan ja hoitotoimenpiteitä.”
Myelooma.
Elo. Oma elo.
Mummosuunnitelmat:
Rakennamme majan pöydän alle ja skoolaamme.
Juomme punaista maitoa,
viiniä tilkan.
Vannomme laamapaitojen nimeen.
Kuhkimme aamuyöt.
Luemme lapsenlapsille muumikirjat
parhaalla mahdollisella äänellä:
Myyn kimittäen, Nipsun nasaalisti, Mamman lempeimmin.
Varasuunnitelma 1:
jos emme näe, kuuntelemme äänikirjaa.
Varasuunnitelma 2:
jos emme kuule, haistamme Nuuskamuikkusen piipun.
Vain mummoilla kaikki aika
lähteä teatteriin
kutsua yllätysvieraat
mennä metsään
soutaa saareen
vispata marjapuuro, mummot eivät käy töissä.
Saako aloittaa tänään?
Runo kirjasta Väärää verta (Myllylahti Oy 2014)
