Henriikka Tavi teki esikoisromaanistaan Tellervosta chick litin ruumiinavauksen.
Runous on vaikeaa, valitetaan.
Henriikka Tavi ei sellaista puhetta ymmärrä. Hänelle runo on luontainen laji.
“Ymmärrän runoa ruumiillisesti. Se pistää minut liikkeelle”, hän kertoo kahvilan pöydän ääressä.
Ikkunat avautuvat vesisateiseen risteykseen.
Tavi istuu tässä, koska hän on poistunut mukavuusalueeltaan. Viime vuonna hän vaihtoi runouden proosaan. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa, chick lit -kliseitä purkavan tragikomedian nimeltä Tellervo.
Meni aika hyvin. Kirja sai kiittäviä kritiikkejä ja Runeberg-ehdokkuuden.
Tunnustuksia on toki tullut aiemminkin. Tavin esikoisteos, runokoelma Esim. Esa, voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kolmannesta teoksestaan, Toivosta, hän vastaanotti Kalevi Jäntin palkinnon ja Tassivan karhun. Toivo oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana.
Tavin teokset on huomioitu alusta asti. On ollut esiintymisiä ja tilaisuuksia.
Siksi hyppy kuningaslajiksi kutsutun romaanin pariin ei ole tehnyt hänen elämästään kovinkaan erilaista. Hän ei ole unohdettu pöytälaatikkorunoilija, joka nyt olisi ensimmäistä kertaa astunut estradille.
“Mikään arjessani ei muuttunut. Mutta en olisi sellaista toivonutkaan. Jos tulee paljon julkisuutta, joutuu kestämään melkoista emotionaalista höykytystä.”
Jatkuvaa hölpötystä
Oikeastaan Tavi on filosofi, josta tuli runoilija, josta tuli romaanikirjailija.
Miten? Aloitetaan Saksasta. Tavi asui siellä lapsena, mutta Suomeen paluun myötä saksan kieli unohtui.
Lukion jälkeen Tavi meni opiskelemaan teoreettista filosofiaa. Kesken yliopisto-opintojensa hän lähti vaihtoon Saksaan ja osallistui siellä kirjallisuuden kurssille.
Tapahtui käänne.
“Runot iskivät suurella voimalla”, Tavi kertoo.
Hän ei osannut saksaa täydellisesti, mutta se ei haitannut. Kielessä oli jokin outo tuttuus.
“Tunsin, että tajusin runon, vaikka varmaankin luin sen väärin.”
Ennen kurssia Tavi ei ollut ahminut kaunokirjallisuutta tai varsinkaan kirjoittanut sitä. Hän oli käyttänyt aikansa ja kunnianhimonsa filosofiaan.
Eräänlaista sanataidetta Tavi oli kyllä harjoittanut kommuunissaan. Hän asui koko opiskeluajan yhdessä muutaman verbaalisesti suuntautuneen kaverinsa kanssa.
Asunnossa vallitsi “leikinlaskun kulttuuri”, Tavi kuvailee.
“Jatkuvaa hölpötystä.”
Niinä aikoina Tavi oppi paljon kielen rekistereistä, tasoista ja rytmistä.
Ja kun hän sitten valmistui filosofian maisteriksi, filosofiksi, kaikki olikin jo selvää.
Oli selvää, että hän hylkää filosofian ja ryhtyy runoilijaksi.
Hän haki ja pääsi Kriittiseen korkeakoulun kirjoittajalinjalle. Kaksivuotisen koulun aikana syntyi runokokoelma Esim. Esa.
Siinä missä filosofia oli tuntunut “hirveältä pinkomiselta” ja “sairaan vaikealta”, runous tuntui vapaalta ja hyvältä.
“Se oli yllättävää. Että saankin tehdä, mitä haluan.”
Eikä filosofian opiskelu tietenkään hukkaan mennyt.
Yksin elävän ahdistus
Henriikka Tavi on niin sanottu teoskeskeinen kirjailija.
Hän ei kirjoita loputtomasti tekstimassaa, josta sitten pätkitään palasia kirjoiksi. Hän ei käsittele samaa asiaa uudelleen ja uudelleen eri muodoissa, kuten monet taiteilijat.
Hän keksii idean, muotoilee konseptin ja toteuttaa sen.
“Työni on ollut käsite- tai performanssitaiteen suuntaan etenevää”, Tavi sanoo.
“Osa siitä on sellaista, ettei se liiku täysin kirjallisuuden alueella.”
Esimerkiksi käy 12-projekti. Siinä Tavi julkaisi joka kuukausi uuden runokokoelman, vuoden ajan. Hän oli laskenut, että kuukausittaisella julkaisutahdilla runoilijan olisi mahdollista ylittää tuloillaan köyhyysraja.
Myös Tellervo-romaani on konsepti.
Romaanissa päähenkilö, kioskissa työskentelevä yliopisto-opiskelija Tellervo, on päättänyt etsiä itselleen miehen. Tellervo hurahtaa yhdysvaltalaisen ihmissuhdekouluttajan verkkokursseihin ja perustaa rakkausaiheisen opintopiirin vastentahtoisen ystävänsä Hennin kanssa.
Tellervo tuntuu aikalaisromaanilta, joka näyttää kiusallisen ja epämukavan puolen pian nelikymppisten kaupunkilaissinkkujen maailmasta. Se vaikuttaa Saara Turusen Sivuhenkilön ja Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -romaanin sukulaiselta. Myös Turusen ja Savonlahden kirjoissa tutkaillaan yksin elävän naisen ahdistusta.
Kaikissa kolmessa on omaelämäkerrallisia aineksia, vaikka Tellervo ei määritykään autofiktioksi yhtä selvästi kuin Turusen ja Savonlahden teokset.
“Kyllä kirjani silti minusta kertovat, tai ajattelustani”, Tavi sanoo.
Ja siinä missä Turunen ja Savonlahti ovat valinneet yksinkertaisen ja lakonisen kerrontatavan, Tavi käyttää monenlaisia keinoja. Tellervon luvut eivät ole keskenään samanmuotoisia, vaan välillä lähestytään vaikkapa esseetyyliä.
Autofiktiobuumiin Tavi suhtautuu hieman huolestuneesti. Hän ei ole varma, tervehdyttääkö se kirjallisuutta.
“Siinä on kirjallisuuden katoamisen vaara. Että heitetään kerronnan keinot roskakoriin. Teoksen pitäisi kuitenkin olla omalakinen olionsa. On hyvä vaatia monimerkityksisyyttä.”
Shoppailu ärsyttää
Tavi määrittelee Tellervon “chick litin ruumiinavaukseksi”.
Romaanista tuli lopulta melodramaattisempi kuin hän oli ajatellut. Tarinaan ilmestyi sydänsuruja ja kohtalokkaita käänteitä.
Viihdekirjallisuus oli Taville ennalta vieraahko lajityyppi. Genressä häntä häiritsee simerkiksi kritiikitön suhtautuminen kuluttamiseen. Tekstin sävy voi olla ironinen, mutta silti jatkuva ostaminen on oletusasetus.
“Että kaikkihan me shopataan!”
Chick litin parhaimmistoon Tavi nimeää Bridget Jones -sarjan.
Tellervon kirjoittaminen oli opiskelua. Runoilija otti haltuun proosan keinovalikoiman ja uuden aihepiirin. Se oli työlästä mutta palkitsevaa.
“Nyt uskon, että osaan kirjoittaa proosaa”, hän sanoo.
Hautumassa on toinenkin romaani-idea. Sen Tavi kirjoittaa, “jos apurahatahot suovat”. Ensin hän tosin palaa luontaiseen lajiinsa ja saattelee valmiiksi erään runoprojektin.
“Sitä varten pitää nyt vähän kerrata.”
Haastattelun lopuksi Tavi esittää toiveen: hän haluaisi puhua kirjailijoiden toimeentulosta. Jatkaa keskustelua, jonka Antti Nylén Häviö-monologillaan viime syksynä käynnisti.
Samasta keskustelusta oli kyse myös Tavin 12-projektissa.
“Kirjailijan toimeentulo oli sen perfomanssin aihe. Kuinka paljon pitäisi julkaista, jotta voisi elää.”
Rahat uusjakoon
Tavilla on takanaan 10 vuotta vapaana kirjailijana. Sivutyönä hän on opettanut luovaa kirjoittamista. Hän on ollut myös mukana pyörittämässä Poesiaa, osuuskuntamuotoista runokustantamoa.
Valtaosa suomalaisista kirjailijoita työskentelee apurahojen turvin. Tavin mukaan systeemin ongelma on se, että erityisen hyvin apurahakisoissa pärjäävät nuoret kirjailijat. Uusi on jännittävämpää kuin vanha.
“Siinä toimitaan kapitalistisella myyntilogiikalla. Nylénin avaus on rohkea ja arvokas. Samastun siihen tosi paljon.”
Tavi sanoo, että saman rahapotin voisi jakaa toisinkin. Kirjailijoiden elämä olisi turvatumpaa, jos täyden apurahoituksen piiriin pääsisi vähitellen, ei kertaheitolla uran alkuvaiheessa.
Nykymallissa pudotus voi olla iso. Neli- ja viisikymppiset kirjailijat joutuvat aina vain pahenevaan arpapeliin, koska eivät ole apurahoittajien silmissä yhtä kiinnostavia kuin aloittelevat tekijät.
“Uutuuden tukeminen on vastuuton toimintamalli. Rahoittajatahojen pitäisi miettiä tilannetta vakavasti.”
