Luontokirjan tekeminen on rankka koetus. Kimmo Ohtonen kertoo, miten karhukirja syntyi.
Oksa rasahtaa. Säpsähdän. Hetkessä minusta tulee saaliseläin. Rasahdus.
Laitan otsalampun päälle.
Otan muutaman hiipivän askeleen eteenpäin. Joku liikkuu varpujen päällä, lähelläni…
Veri pakenee päästä. Minua heikottaa. Onpas se luonnottoman näköinen otsalampun keinovalossa. Valo selvästi häikäisee sen nappisilmiä. Se siristelee niitä unisen oloisena. Tunnen sinut, mutta tunnetko sinä minua?
Brutus kääntää katseensa pois valosta. Se vetää vainua sieraimet tuhisten, yrittää ottaa minusta selvää. Sen täytyy haistaa pelkoni. Tervehdin sitä ystävällisellä äänellä, kuten karhun kohdatessa tulisi tehdä. Pahoittelen, että herätin sen kesken unien.
Otos on Kimmo Ohtosen Karhu – voimaeläin kirjan lopusta. Todistettavasti Ohtonen selvisi Brutukseksi nimeämänsä karhun kohtaamisesta säikähdyksellä. Luultavasti karhu tunnisti hänen tuoksunsa, olihan Ohtonen viettänyt kuvauskopissa kaksi kevättä ja syksyä.
”En usko, että se olisi tehnyt mitään, vaikka se olisi kohdannut jonkun muunkin”, Kimmo Ohtonen toteaa, ja ottaa hörpyn lattestaan Luonnontieteellisen museon kahvilassa.
”Sillä ei ollut syytä puolustautua. Minä olin kulkenut rauhassa ja sillä oli tilaa paeta. Siinä oli semmoinen molemminpuolinen pelko ja vaivaantuneisuus päällimmäisenä: minä ihailin ja pelkäsin, karhu halusi lähinnä pois siitä tilanteesta.”
KIMMO Ohtonen tietää mistä puhuu. Karhut ovat kiehtoneet häntä pikkupojasta saakka, jolloin hän pakeni väkivaltaista isäänsä metsään ja tapasi siellä ensimmäistä kertaa karhun silmästä silmään. Vaikka karhu on iso petoeläin, se ei hyökkää ilman syytä. 9-vuotias Ohtonen tunsi olonsa turvallisemmaksi metsässä kuin kotona. Isä oli karhua arvaamattomampi.
Ajatus karhukirjasta kypsyi pitkään mielessä. Hän oli käynyt vuosien mittaan kuvaamassa niitä työnsä puolesta ja ahminut kaikki mahdolliset karhuja käsittelevät opukset ja artikkelit, mitä käsiinsä sai.
Ohtonen on saanut kirjassaan hienosti välitettyä metsän taianomaisen tunnelman: sen vehreyden, kimmoisan sammalpohjan, eläinten ja suon tuoksut ja luonnon äänet. Lukijalle teos on nautinto, balsamia toimistotyöntekijän sielulle, mutta kirjailijalle se oli välillä tuskallinen projekti.
HAASTETTA työhön toi muun muassa välimatka: karhuja voi kuvata Kainuussa, Ohtonen asuu Helsingissä. Usein luontokuvaajat joko asuvat lähellä kuvauskohteitaan tai ainakin asettuvat vuokramökkiin lähelle kohdettaan pidemmäksi aikaa, mutta Ohtosen päivätyö Yleisradion luontotoimittajana piti arjet Helsingissä.
Kahden vuoden aikana hän ajoi kodin ja kuvauskojujen väliä 25 kertaa. Kilometrejä kertyi – vuokra-autolla, koska Ohtonen ei vannoutuneena luonnonystävänä omista autoa.
”Auto kuitenkin oli välttämätön, sillä ilman sitä en olisi saanut kuvauskalustoa paikalle, eikä julkisilla pääse perille asti. Kajaanin asemalta on vielä kahden tunnin ajomatka kopille.”
Myös univelkaa syntyi. Karhut liikkuvat öisin, jolloin ihmiset yleensä nukkuvat.
Usein Ohtonen lähti ajamaan kohti Kainuuta perjantaina työpäivän päätteeksi ja kymmenen tuntia ajettuaan meni suoraan koppiin ja valvoi koko yön. Joskus karhu saattoi tulla jo puolen tunnin päästä esiin, joskus siihen meni tuntikausia. Koko sen ajan Ohtonen tuijotti silmä tarkkana ikkunasta ja ”ajatteli sinisiä ajatuksia”.
Niin jännältä kuin karhujen kuvaaminen kuulostaakin, iso osa siitä on pitkäveteistä odottamista. Jos alkaa odottaessaan viihdyttää itseään kirjalla tai vaikka sudokulla, karhu saattaa jäädä näkemättä.
”Karhun kuulee vain, jos on satanut ja sen pitää kävellä märällä suolla. Se liikkuu niin taitavasti metsässä, ettei sitä kuule eikä näe ennen kuin se on ihan siinä edessä. Karhut jotenkin sulautuvat siihen taustaan. Epäilemättä moni marjastaja on kulkenut karhun vierestä ikinä sitä tietämättä.”
Karhukirja on siis vaatinut lukemattomia tunteja aution korpimaiseman tuijotusta.
Siihen voi kuitenkin yleensä luottaa, että odotus palkitaan ja mesikämmenet tallustelevat paikalle. Ne tietävät, että suon laidalle on niille katettu herkullinen raatoateria. Se on kojuyrittäjän aikaansaannosta.
TOISSAKESÄNÄ Ohtonen teki elämänsä raskaimman rupeaman ja vietti kymmenen yötä kojussa peräjälkeen.
Nukkuminen rajoittui kuvauskeikoilla pariin tuntiin päivässä. Ohtonen oli vuokrannut pienen sähköttämän mökin Kuhmosta, jossa hän kävi päivisin lepäämässä. Voisi kuvitella, että erämaassa ei muuta olisikaan kuin aikaa, mutta käytännössä näin ei ole:
”Aamun valjettua on raahattava kuvauskamat pois kojusta ja ajettava eräkeskukseen aamupalalle. Siinä vaiheessa, kun pääsee nukkumaan, huomaa, tässähän pitää kahden tunnin kuluttua herätä, että ehtii käydä suihkussa tai uimassa ennen kuin palaa kojuun.”
Liikkuminen on välttämätöntä niinä aikoina, kun on poissa kojusta. Kojussa ei mahdu liikkumaan, ei edes seisomaan. Pienemmissä kojuissa on vain patja lattialla ja sen päällä käännettävä tuoli. Kojusta ei saa myöskään poistua ennen aamua, kun sinne on kerran mennyt. Tarpeet tehdään ämpäriin ja ne viedään ulos aamulla.
”Olen pari kertaa nähnyt, kun turistikopista tulee joku ulos keskellä yötä virtsalle juuri, kun karhu on tullut paikalle. Karhu tietenkin lähtee saman tien karkuun eivätkä nämä turistit edes tajua, että se oli siinä.”
OHTONEN ei ole kokenut, että vessan puuttuminen olisi hankalaa. ”Minulla käy siellä kojussa niin kuin karhulle talviunilla: elintoiminnot hidastuvat.”
Sanomattakin selvää, että hommassa menee paikat jumiin eikä se sovellut selkävaivaisille. Siksi Ohtonen ui ja lenkkeilee päivällä, vaikka nukuttaisi. Kojussa hän saattaa välillä punnertaa ja tehdä vatsalihaksia.
Painokin alkaa herkästi nousta, kun istuu ja valvoo yöt yksin. ”Kojussa tulee myös syötyä tylsyyteen. Se liikkumattomuus on raskasta.”
Mitä karhukuvaaja syö kuvausten aikana?
”Eräkeskus antaa turisteille leipää ja jugurttia, mutta minulla on aina eväät mukana. En jaksa sitä leipää puputtaa. Minulla on tupperwaren kulhoissa porkkanoita ja hedelmiä. Kesällä vein mukanani sushia jäisenä. Joku voi tästä ärähtää, että cityvihreä tulee sinne sushia syömään, mutta sushi on hyvä: se on melko hajuton, mieto ja kylmä eikä siis karkota eläimiä hajullaan tiehensä. Ja se toi lohtua.”
KUKA tahansa voi vuokrata kojun ja mennä tirkistelemään petojen yöelämää. Seuraa kaipaaville on tarjolla isoja turistikojuja, joissa saattaa olla 15 henkeä kerralla. Mutta sellaisiin Ohtonen ei mene.
Hän käyttää pieniä kojuja, jotka tuodaan metsään moottorikelkalla tai mönkijällä. Keveyden ansiosta niitä voidaan helposti siirtää, kun tarvitaan toisenlaista kuvaustaustaa. ”Kojussa on useampia aukkoja, joista kameran saa ulos, mutta silti taustaa pitää saada vaihdettua välillä enemmänkin.”
”Viimeksi just syksyllä siirrettiin kojua toistasataa metriä, että sain siihen sellaista korpimetsää. Siinä on vain se ikävä juttu, että alkuun karhut pysyvät kaukana, kun maisemaan on tullut muutoksia. Voi kestää pari kolme yötä ennen kuin ne uskaltavat taas tulla. ”
KIRJAN kirjoittaminen on tunnetusti yksinäistä puuhaa. Vaan tuskinpa monikaan kirja vaatii sellaista erakkoutta, kuin tämä Karhu-kirja on vaatinut. ”Ensin ajat 10 tuntia itsekseen, sitten istut siellä kojussa itsekseen ja kirjoitat itsekseen. Ajoittain siitä yksinäisyydestä nauttiikin, mutta välillä se oli aika epämiellyttävää.”
Mutta oli Ohtosella pari kertaa seuraakin: kääpiömäyräkoira Alma. Se tottui nopeasti metsän ääniin ja nukkui yöt Ohtosen kuvatessa karhuja.
”Yhtenä yönä Alma heräsi murinaan, kun kaksi pientä karhua paini siinä kojun vieressä. Se katsoi minuun ja minä rauhoittelin sitä. Sitten se kömpi viereen nukkumaan. ”
KOJU on pieni puuhökkelö ja karhu voisi helposti hajottaa sen yhdellä huitaisulla. Eikö Ohtosta pelota koskaan?
”Ei. Kojuissa on aktiivisesti kuvattu 30 vuotta, kertaakaan ei ole eläin hyökännyt. Vaikka kyllä ne kuulevat, kun liikut siellä kojussa ja kamera naksahtelee. Ne myös haistavat sinut, mutta niin kauan, kun pysyt siellä kojussa, ne eivät häiriinny.”
”Karhut on vaarallisia vain, jos ne on ajettu nurkkaan eikä se pääse pakenemaan. Minä olen pari kertaa kohdannut karhun aikuisena luonnossa, ja molemmilla kerroilla karhut lähtivät karkuun”, Ohtonen sanoo ja muistuttaa, että karhu on hyökännyt ihmisen päälle vain kerran vuosisadan aikana.
”Se oli Ruokolahdessa vuonna 1998. Ja silloinkin lenkkeilijä juoksi tietämättään suoraan kohti pentuja. ”
”Myöskään Suomen harmaasusi ei näe ihmistä ravintona. Yhtäkään lasta ei susi ole vuoden 1880 tapauksen jälkeen napannut. Ja sekin susi oli vesikauhuinen eli olisi yhtä hyvin voinut olla koira. Sitä tarinaa on käytetty sutta vastaan tähän päivään saakka.”
Kuvauskojussa ollessani välillä unohdan, että oli aika, jolloin me ihmiset elimme samoissa metsissä karhujen kanssa. Silloin luonnollisin tapa kohdata karhu oli silmästä silmään. Kun seison Brutuksen kanssa nokakkain, tunnen tämän mahtavan luontokappaleen voiman, mutta myös sen haavoittuvuuden. Brutus tietää, että minuun, ihmiseen, ei ole luottaminen. Vanha ja viisas Brutus tietää, että kuulumme molemmat tähän metsään, mutta ystävää ihmisestä ei saa. Yhteiselomme harmonia syntyy molemminpuolisesta kunnioittamisesta.
Tiestitkö, että..
- Kimmo Ohtonen tekee usein töitä kirjastossa. Karhukirjaa hän kirjoitti Viikin, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastoissa.
- Ohtonen oli opiskeluaikanaan töissä Yliopiston kirjastossa Manchesterissa. ”Järjestelin kirjoja hyllyyn ja olin asiakaspalvelussa. Hiljaisina iltoina minulle tuppasi käymään niin, että kun piti viedä kirjoja hyllyyn, jäinkin lukemaan niitä.”
- Ohtonen kirjoitti yliopistossa ensimmäisenä vuotenaan aineen Sinkkuelämää –televisiosarjan sukupuolirooleista ja feminismistä. Hän sai aineestaan yliopiston 1. vuosikurssin historian parhaan arvosanan, minkä vuoksi se piti tarkistaa kansallisessa lautakunnassa.
Mistä on Karhu-kirja tehty?
150 valvotusta yöstä kopissa
40 000 ajetusta kilometristä
500 ajotunnista
10 000 euron apurahasta
(“joka meni ja ylikin.” Kuvauskojun vuokra vuorokaudelta on 150-200 e.)
Kahdesta erakkomaisesta keväästä, kesästä ja syksystä
Kimmon kirjavinkit
1. Anni Kytömäki: Kultarinta
2. Mika Honkalinna: Korppiretki
3. Helen Macdonald: H niin kuin haukka
