Minä olen ollut ensi kertaa elämässäni sellaisessa tilanteessa, että en pääse kirjastoon.
Kirjastojen sulkeminen oli minulle toistaiseksi karanteeniuutisista hurjin, paljon radikaalimpi kuin Uudenmaan eristäminen. Silloin tajusin, että maailman ovet todella painuvat nenäni edestä kiinni.
Olin nelivuotias kun opin lukemaan, ja samana vuonna sain oman kirjastokortin. Libristi kirjoitti kirjoituskoneella vaaleanpunaiseen pahvikorttiin nimeni, ja vuosiluku -72 leimattiin kortin oikeaan yläkulmaan. Sen alle leimattaisiin jokainen tuleva asiakasvuosi niin kauan kuin kävisin lastenosastolla. Aikuisten kortti oli vaaleanvihreä, mutta nelivuotiaasta vaaleanpunainenkin tuntui tärkeältä ja viralliselta asiakirjalta, hiukan kuin henkilöllisyystodistus sitten myöhemmin, tai passi.
Siitä pitäen minusta on kasvanut kirjastojen pilalle hemmottelema ihminen. Lompakossani on useita kirjastokortteja, kuin ostosriippuvaisella luottokortteja, ja olen tottunut siihen, että saanpa päähäni haluta ihan minkä tämän maailman kirjan hyvänsä, jostain kirjastosta minä sen saan.
Ja yhtäkkiä joudun pärjäämään ilman.
Mutta on tässä kyse muustakin kuin kirjoista. Kirjasto on aina ollut turvapaikkani, keidas kaupungin keskellä. Se on ollut myös kohde, jossa käydä, ihan vain jotta tulisi puhkaistua yksin olemisen sitkeä kelmu. Monesti iltapäivisin saan päähäni, että tarvitsen aivan ehdottomasti, juuri tällä sekunnilla, jotakin tiettyä kirjaa, ja lähden oitis kirjastoon. Perillä tajuan, etten ehdi lukea kirjaa viikkokausiin, ja se mitä niin kiihkeästi tarvitsin olikin käynti jossakin, jollakin tavoin merkityksellinen piipahdus ihmisten ilmoilla.
Monille kirjasto merkitsee vieläkin enemmän. Se saattaa olla koko elämää ja ihmisarvoa ylläpitävä rakenne. Minullekin se on merkinnyt sitä. Asuin nuorena Roomassa, ja uuden elämän ensihurmion haihduttua elämän tukipilareiden kuten työn tai opiskelupaikan puuttuminen alkoi tuntua vaimeana helinänä, sisäisenä hajoamisena. Kun vihdoin löysin kaikille avoimen kirjaston, minulla oli paikka, johon mennä päivisin ja elämäni sai jonkinlaisen arvokkaan muodon.
Niille, joiden elämän tukipilarit ovat vähissä, kirjaston puuttuminen saattaa merkitä kovaa sinnittelyä. Missä mahtaa nyt torkkua se asiakas, jolla on tapana ottaa nokkaunia kirja kädessä Rikhardinkadun kirjaston runoushyllyn edessä, oli päivä tai kellonaika mikä hyvänsä? Tai missä peseytyy se vanhempi rouva, joka on tottunut tekemään sen kirjaston naistenhuoneessa, ja siirtymään sitten puhtain kasvoin ja käsin lehtisaliin lukemaan päivän lehdet?
Sinä päivänä kun kirjastot jälleen saavat avata ovensa, heidät minä toivon näkeväni aulassa ensimmäisinä.
