Alkuun disclaimer: oma palkkani on kunnallisen kirjaston mittapuulla käsittääkseni ihan hyvä. Muutenkin hyvinvointiyhteiskunnassa elävän, työssäkäyvän, koulutetun henkilön köyhyydestä kitiseminen on täysin first world problem.
Toisaalta asun yhdessä maailman kalleimmista pääkaupungeista ja huollan kahta alakouluikäistä lasta. Juuri ennen palkkapäivää tulee kyllä syynättyä hintalappuja, ja kauppakoriin etsiytyy niitä oranssilla lätkällä varustettuja. Ruokaa ja muitakin välttämättömyyksiä on kuitenkin aina tarpeeksi. Tilanteeni on ok. Ja minulle on tärkeää myös se, että pääsääntöisesti työpäivän jälkeen omatunto on hyvä: en ole ainakaan hirveästi edesauttanut maailman tuhoutumista ja ihmisten riistämistä.
Aika monella kirjastolaisella taitaa olla suunnilleen sama tilanne. Kirjastotyö on matalapalkkainen, naisvaltainen kutsumusala, jonka parissa ovat alun alkujaan työskennelleet hyvin toimeentulevien miesten rouvat ja tyttäret, joiden ei oikeastaan edes tarvinnut työskennellä elääkseen. Ala saattaa olla monelle edelleen kutsumus, mutta myös pääasiallinen tulonlähde. Rahan perässä tuskin kukaan kirjastoalaa valitsee.
Kirjastot tarjoavat käyttäjilleen yhteiskunnassa välttämättömiä taitoja, tietoja, merkitystä, tiloja, elämyksiä ja hyvää mieltä. Me tiedämme tekevämme arvokasta työtä, josta tulisi maksaa tarpeeksi. Mutta tietävätkö muut? Aika usein kirjastokuplan ulkopuolella elävät kaverini olettavat, että kirjastolaisen työ koostuu lähinnä lueskelusta, ja välillä ehkä pikkuisen hyllytetään ja lainataan kirjoja. Kirjastoduunin sisältö ei näyttäydy helposti ahkerallekaan kirjaston käyttäjälle. Enhän minäkään tiedä, mitä kaikkea esimerkiksi lähialepan kassan hommiin kuuluu. Todennäköisesti aika paljon muutakin kuin liukuhihnan ja kassakoneen äärellä istuskelua.
Arvostuksesta ja vaikuttavuudesta maksetaan, tai ainakin pitäisi maksaa. Kirjastotyön imago on edelleen yksi ongelma. Nutturapäinen, beigeen villatakkiin pukeutunut hyssyttäjä on niin klisee, ettei sille kai kukaan kirjastolainen jaksa enää edes hymähtää. Nutturan höllentämistä isompi kysymys on se, millaisia mittareita meidän pitäisi kehittää ja käyttää mitataksemme kirjaston todellista vaikutusta. Laina- ja käyntimäärät kertovat käyttöasteesta, mutta kovin vähän vaikuttavuudesta. Hyvää mieltä ja uuden oppimisen ja onnistumisen iloa onkin vaikea mitata. Mutta kuinka paljon kirjasto ennaltaehkäisee kalliita ongelmia, kuten syrjäytymistä tai tietoyhteiskunnasta putoamista? Tai suoranaista kuoliaaksi paleltumista? Jos kirjastoa ei olisi lainkaan, huomaisimmeko äkkiä yhteiskunnan eriarvoistumisen ja polarisaation syvenevän?
Tällä hetkellä minua huolestuttaa, ettemme itsekään osaisi sopia keskenämme sopivista mittareista tai edes mitattavista asioista. Niin kauan kuin muistan, ovat kirjastolaiset tapelleet keskenään siitä mikä on sitä ainoaa oikeaa kirjastotyötä ja mikä turhaa hapatusta. Jotenkin tulee mieleen Gregor ”The Mountain” ja Sandor ”The Hound” Cleganen viimeinen eeppinen taistelu maailman tuhoutuessa ympärillä Game of Thronesin loppujaksossa. (No niin, halutessanne kuvitelkaa heille ne nutturat ja villatakit.) Jos emme pidä varaamme, muutumme ympäröivälle maailmalle merkityksettömiksi sillä välin kun riitelemme rattoisasti. Ja se olisi sääli paitsi palkkapussiemme, myös koko yhteiskunnan kannalta. Mehän kuitenkin teemme arvokasta työtä.
