Jen Beagin: Viileä vaalea (Otava 2023, suom. Maria Lyytinen)
”Greta kutsui häntä Big Swissiksi.”
Greta Workilla on erikoinen työ. Hän kirjoittaa puhtaaksi seksuaaliterapeutti Om:in nauhoitettuja potilaskeskusteluja. Kaupungilla kulkiessaan hän saattaa joskus tunnistaa jonkun nauhalla kuulemansa äänen. Silloin hän jää kiinnostuneena tarkkailemaan henkilöä. Näkymättömän tarkkailijan rooli miellyttää Gretaa.
Potilaiden joukossa on sveitsiläinen nainen, jonka persoona vetää Gretaa erityisesti puoleensa. Nainen on joutunut raa’an väkivallan kohteeksi, mutta suhtautuu siihen kylmän viileästi. Lisäksi nainen osaa tarpeen tullen panna jauhot Om:in suuhun. Eräänä päivänä Greta kohtaa naisen ja lyöttäytyy tämän seuraan.
Jen Beaginin romaania on vaikea sijoittaa mihinkään tarkkarajaiseen kategoriaan. Niin vinksahtaneen erilainen se on. Teos on samaan aikaan hulvattoman hauska ja traaginen, piikikäs ja ymmärtävä. Tapahtumissa on aina mukana jokin häiritsevä elementti ja henkilöhahmot ovat enemmän tai vähemmän erikoisia. Pitkät rönsyilevät lauseet kuljettavat kerrontaa eteenpäin ja vuorottelevat nasevan dialogin kanssa. Näin virkistävän outo kirja osuu kohdalle harvoin.
Ashley Audrain: Kuiskaukset (2023 Otava, suom. Helene Bützov)
”Hän on kuullut niitä sanottavan kuiskauksiksi”
Ashley Audrainin jännitysromaanissa mikään ei ole sitä miltä näyttää. Tapahtumat sijoittuvat varakkaalle omakotialueelle, jonka idylli rakentuu salaisuuksille. Henkilöt näyttävät menestyneiltä ja onnellisilta, mutta ovat oikeasti onnettomia ja kaunaisia. Kun alueen varakkaimman perheen poika putoaa ikkunasta, täydelliseen pintaan tulee ensimmäinen särö. Lopulta jokainen joutuu kohtaamaan omien valintojensa seuraukset.
Kirjassa kaikki kietoutuu äitiyden teeman ympärille. Uraäiti Whitneyllä on kolme lasta, mutta äitinä olo ahdistaa häntä. Blair on täydellisen omistautunut ainokaiselleen, mutta kadehtii niitä, joilla on ura. Rebecca yrittää tulla epätoivoisesti raskaaksi, eikä tunne olevansa kokonainen ilman lasta. Mara on menettänyt omansa, eikä pääse surunsa yli.
Kirjan äitiys on uuvuttavaa, poissulkevaa ja raadollista. Sen vaatimukset ovat niin valtavat, ettei kukaan pysty vastaamaan niihin. Äidit pitävät täydellisen äitiyden kulissia yllä hinnalla millä hyvänsä. Sen alla kaikuu ärsyyntyneisyys, kyllästyneisyys, viha. Opetuksena tuntuu olevan: Eikö vähempikin riittäisi?
Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin (Atena 2017)
”Nimeni on Perälä. Eero Perälä.”
Kirjastojen poistosäännöt ovat usein ankaran suoraviivaiset. Jos kirjaa ei lainata tarpeeksi, se saa lähteä, ja poistoja on tehtävä yhtä paljon kuin uutta tulee sisään. Ainoastaan klassikot armahdetaan. Muiden kirjojen kohdalla tarvitaan rautaista ammattitaitoa, jotta ei tulisi hävitettyä sellaista, jota vielä luettaisiin jos se vain löydettäisiin. Jussi Huhtalan mainio esikoisromaani Ukkosenjohdatin on juuri sellainen kirja.
Huhtalan teos erottuu nykykirjallisuudessa edukseen siinä, että sen päähenkilö Eero Perälä on harvinaisen myönteinen hahmo – siitäkin huolimatta, että moni asia on Eeron elämässä pielessä. Eero työskentelee it-tukihenkilönä sähköalan yrityksessä, joka on hänen sanojensa mukaan aika helvetin ankea työpaikka. Hän on parisuhteesta haaveileva sinkku, jolla on liian tunkeileva äiti. Eero ei kuitenkaan valita, eikä etsi ongelmiinsa syyllisiä. Hänelle riittävät ilonaiheiksi shakki, elokuvat ja sarjakuvat.
Eero tuntuu noudattavan tiedostamattaan buddhalaista viisautta elämästä kärsimyksenä, josta selviää vain hyväksymällä tyynesti kohtalonsa. Hän on vilpitön mies, joka haluaa muille hyvää ja joka säilyttää kaikissa tilanteessa positiivisen uskonsa elämään. Koska miehille suunnattuja hyvän mielen kirjoja on tarjolla aika vähän, ei tätä kannata ihan vielä poistaa. Eeron myönteinen elämänasenne on vahvaa valuuttaa juuri tässä maailmantilanteessa.
