Kaarinan kaupunginkirjastossa kokoontuu yksi Suomen lähes sadasta ilmastolukupiiristä.
Puoli kuudelta maanantai-iltana kasvoja räpsähtelee Teamsin kokoustilan näytölle. Eri ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, on kymmenkunta. Tämä on Kaarinan kaupunginkirjaston ilmastolukupiirin ensimmäinen tapaaminen.
Kaarinassa lukupiiriin on panostettu. Mukana on kolme vetäjää: informaatikko Päivi Svala, kirjastonhoitaja Kaarina Sainio ja vs. kirjastonhoitaja Irene Hagfors. Heistä kukin voi ottaa vetovastuun, jos joku sairastuu.
Käsiteltävä kirja on sarjakuvaromaani Sarasvatin hiekkaa, joka perustuu Risto Isomäen samannimiseen ekologiseen trilleriin. Sarjakuvan on käsikirjoittanut Petri Tolppanen ja piirtänyt Jussi Kaakinen. Sarasvatin hiekkaa voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2009.
Yllättäen keskustelu alkaa heti. Sarjakuvaromaanin muoto jakaa mielipiteitä. Ne, jotka ovat lukeneet vain sarjakuvan, tuntuvat pitävän siitä. Ne, jotka ovat lukeneet ensin alkuperäisen romaanin, eivät oikein saa sarjakuvasta otetta.
Sarjakuvan sisältöä pidetään hyytävänä, kuvitusta kauniina ja taidokkaana. Se on myös ”silmiä avaava, jännittävä, pelottava ja jopa stressaava”. Toisen mielestä se loppuu liian nopeasti ja siinä on liikaa ihmisiä.
”Ihmissuhteiden kuvaus oli hieno yksityiskohta. Isossakin katastrofissa jatketaan omaa elämää eikä upota ympäristöahdistukseen. Miksi taistella pysyäkseen hengissä, jos ei oikeasti elä?” ryhmäläinen kysyy.
Mukana oleva tutkija pitää sarjakuvan tutkijoiden keskusteluja uskottavina ja on iloinen siitä, että tarinassa on paljon ilmastohistoriaa. Toinen taas tuntee samasta asiasta kauhistusta. ”Millainen maapallon historia oikein on?”
”Kirja oli kiintoisa ja sai koukkuun. Kaikki se menneisyyden ja todellisuuden sekoitus, jossa oli fiktiota ja faktaa. Tämä voisi sopia yläkoululaisillekin.”
Lukupiirissä keskitytään toviksi pohtimaan, mikä sarjakuvaromaanissa oikeastaan on totta, mikä tarua. Onko Atlantis sittenkin sijainnut Intian rannikolla? Eräs jäsenistä googlaa väsymättä ja lukee muille vastauksia sekä Isomäen romaanissa olevaa selvitystä siitä, mitä hän on sepittänyt ja mikä perustuu tieteeseen.
Sarjakuvaromaanin tapahtumat sijoittuvat maaliskuuhun 2021. Se tuntuu ”ravisuttavalta, koska kaikki tapahtuukin oikeasti. Nykyään jäätiköiden tuhoutumisesta kertovia uutisia tulee koko ajan.”
”Minä haluaisin esittää teille kysymyksen dystopioista. Onko hyvä, että ihmisiä pelotellaan?” eräs jäsen kysyy.
”Dramaattisuus ja uhka saavat ihmisen heräämään. Pieni paniikki on hyvä asia, koska se saa ihmisen kysymään, mitä minä voin tehdä? Silloin hänelle täytyy antaa työkalaluja: tee näin!” toinen vastaa.
”Dystopia herättää näkemään yhteiskunnallisia ja luonnontieteellisiä asioita. Sen hieno puoli on, että fiktio tavoittaa isommat joukot kuin tiede, joka tässäkin kirjassa on pohjana.”
Ilmastonmuutoksesta kirjoittaminen on kirjailijoille valtava haaste, tuumii yksi. ”Heidän pitää miettiä, miten me lukijat koemme asiat ja miten me sen jälkeen toimimme. Fiktiota lukiessa ihminen luo oman kokemusmaailman, jonka voi nähdä. Kirja voi olla myös liian julma ja pelottava.”
”Minua pelottelu turruttaa. Ihminen on eläimenä sellainen jästipässi, että sen on vaikea muuttua.”
”Mutta kirja antaa myös toivoa. Erityisesti nämä keksinnöt, kuten puhallin, joka tekee vedestä jäätä. Jos jokin voidaan kuvitella, se pystytään myös tekemään todeksi.”
Yksi osallistuja viittaa mediassa siteerattuun tutkimuksen, jonka mukaan ympäristölle pitää antaa hinta. ”On surullista, että vasta sitä kautta ymmärretään luonnon arvo. Toiset eivät tunnu käsittävän sitä ollenkaan.”
Kirjavinkkejä sujahtelee ilmassa ja niitä kirjoitetaan muistiin.
Keskustelu polveilee
Keskustelu siirtyy luonnonsuojelun alkuvuosiin ja ympäristötietoisuuden kasvuun. Joku muistaa otsonikadon, Rooman klubin ja kierrätyksen.
”Keskivertoihminen ei vielä 1950-luvulla ollut kiinnostunut luonnon tuhosta. Riitti, kun saatiin ruokaa pöytään. Tehtaiden jätevedet valuivat suoraan vesistöihin”, eräs osallistuja muistelee.
Toinen jäsen komppaa: me elämme luksuselämää ja meillä on niin hyvä elintaso, että voimme miettiä ilmastolukupiireissä, mitä oikein pitäisi tehdä. ”Mutta kuka osaa viljellä ruuan itse? Kuka osaa tehdä itse enää yhtään mitään?”
Ryhmässä nähdään silti, että ilmastoasioissa ollaan menossa hyvään suuntaan, koska osataan nähdä iso kuva ja tarkentaa tärkeisiin asioihin.
”Mutta tämä kuluttaminen! Me ostamme ihan hirveästi turhaa tavaraa. Ihminen on laumaeläin, joten enemmistö kääntää tässäkin suunnan.”
Eräs jäsenistä kertoo kasvaneensa köyhässä perheessä, jossa piti koko ajan miettiä, mitä ostetaan. Ja sitten kun jotain hankittiin, panostettiin laatuun.
”Moraali, tieto ja asenne vaikuttavat ostopäätöksiin. Onko minulla varaa? Entä onko luonnolla varaa?”
Kun kello lähestyy seitsemää, ryhmässä esitetään viimeinen suuri kysymys: Missä kulkee se raja, jolloin ihmisellä on kaikki tarpeeksi hyvin, mutta ei liian hyvin?
Tuli kuin tilauksesta
Aada Sevón, 17, on toisella luokalla Paimion lukiossa ja nuorin osallistujista.
”Tämä on aivan mun juttu, vaikka onkin vähän harmi, että mukana ei ole toista samanikäistä.”
Aada lukee paljon ilmastonmuutoksesta ja hänelle tämä lukupiiri tuli kuin tilauksesta. Hän haluaa olla mukana siksikin, että saisi kokemusta lukupiirissä toimimisesta.
”Kiinnostaisi itsekin pyörittää tällaista.”
Aada aikoo myös kirjoittaa maantieteen. Hän on erityisen kiinnostunut jäätiköistä ja veden voimasta.
”Aina voi yrittää arvata, mitä tapahtuu, mutta koskaan ei oikeasti tiedetä, mitä tulee tapahtumaan. Se muuttaa maailmankuvaa ja elämäntapaa.”
Aada Sevón kertoo toimivansa ilmastoasioissa aktiivisesti somessa, kuuluvansa ilmastojärjestöön ja nuorisovaltuustoon.
Tekevätkö kirjastot tarpeeksi ilmastonmuutoksen torjumiseksi?
”Kirjastossa lähtökohta on hyvä, koska kaikki perustuu lainaukseen. Mutta esimerkiksi Vaski-kirjastojen välillä kuljetettavien kirjojen hiilijalanjälkeä voisi miettiä. Ja ilmastonmuutosta saisi tuoda esille enemmän! Se ei ole missään mielessä neutraali asia, jos seuraaville sukupolville ei jätetä tulevaisuutta.”
FAKTA
- Kevättalvella 2021 ilmastoukupiirit starttasivat eri puolilla Suomea. Ne kokoontuvat noin kerran kuukaudessa ja niissä luetaan ilmastonmuutosta käsitteleviä tai sivuavia teoksia.
- Ilmastolukupiirien takana on Greenpeace, joka toimii yhteistyössä Helmet-kirjastojen, “Yleisten kirjastojen ympäristötietoisuus 2020-luvulle” -hankkeen, Lukukeskuksen, Suomen Kirjastoseuran, Marttaliiton sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Uudenmaan piirin kanssa.
- Lukupiirejä on laskettu olevan ainakin 93, mutta niitä saattaa olla enemmänkin.
- Osa lukupiireistä on suunnattu nuorille, osa lasten ja nuorten kanssa työskenteleville tai lasten vanhemmille. Valtaosa lukupiireistä on avoimia kaikille ja paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.
- Lukupiirit toimivat joko verkossa tai fyysisessä tilassa tai molemmissa.
- Lukupiirien kuulumisia voi seurata somessa tunnisteella #ilmastolukupiiri
