Kinnulan kirjaston ainoa työntekijä Pirkko Kauppinen aloitti uransa epävirallisesti jo lapsena vinkkaamalla Viisikkoja kavereilleen.
“Minulla on ollut mottona, että kyllä Kinnulan kunnalla on aikaa ja rahaa maksaa siitäkin palkkaa, että me hoidamme toistemme sieluja”, kertoo Kinnulan kirjastotoimenjohtaja ja ainoa vakituinen työntekijä Pirkko Kauppinen.
1500 asukkaan Kinnulan kunta sijaitsee pohjoisessa Keski-Suomessa. Kunnan kotisivut kertovat, että “Missää ei oo nii hyvä, ku tässä moalimassa ja Kinnulassa!” Tämän allekirjoittaa myös Kauppinen, joka on tehnyt harvinaisen pitkän kirjastouran kunnan palveluksessa.
Hän aloitti teini-ikäisenä kirjastoauton apulaisena. Maaliskuussa Kauppiselle tulee 50 vuotta täyteen. Välissä hän haki oppia yliopistosta Tampereelta ja Jyväskylästä, mutta työpaikkana on aina toiminut Kinnulan kirjasto.
Kun kirjasto sijaitsee keskellä pientä kylää, ihmiset pistäytyvät talossa usein päivittäisellä kävelylenkillään tai kauppareissullaan.
“Saatan olla heidän päivänsä ainoa ulkopuolinen kontakti. Silloin on tärkeää olla läsnä ja varata 5–10 minuuttia aikaa. Sellainen sosiaalinen ja henkinen puoli tässä työssä on hirveän tärkeää.”
Kauppisen mukaan Kinnulan kirjasto on pienen kunnan yhteinen olohuone, johon voi tulla sellaisena kuin on. Kaikki ovat tasa-arvoisia ja yhtä tärkeitä. Kirjastossa kokoontuu koko elämän kirjo.
“Olet sen elämän keskiössä niin paljon kuin haluat olla.”
Ja Kauppinen on ollut. Välillä niin, etteivät tunnit ole riittäneet.
Aina menossa
Kesti aikansa, kunnes Kauppinen oppi sanomaan ei. Pienessä kunnassa hän osallistuu tapahtumiin ja jalkautuu kirjaston ulkopuolelle. Kauppinen pitää tiivistä yhteyttä oppilaitoksiin, päiväkoteihin ja vanhainkotiin. Haastattelun jälkeen hän suuntaa seurakuntaan, missä Kauppinen vinkkaa hartauskirjoja ensimmäistä kertaa elämässään.
“Aina mihin kutsutaan, olen valmis menemään. Välillä menen vaikkei kutsutakaan.”
Pitkän päivän jälkeen tietää tehneensä töitä. Jokaisessa kohtaamisessa Kauppinen antaa palan itsestään. Hän ajattelee, että aina tulisi toimia asiakkaan tai tilanteen parhaaksi.
“Kun päivä on täysi, välillä tuntuu kuin olisin ilmapallo, jota olisi pistetty neulalla.”
Välillä työaika ei riitä kaikkeen, varsinkaan paperihommiin. Niihin Kauppinen varaa aamuja ja iltatunteja. Kun tekee yksin töitä, on vapaus rytmittää tekemistä mielen mukaan. Toisaalta vapaus tuo aina vastuuta, Kauppinen tuumaa. Joskus aika vain ei riitä kaikkeen. Hän on miettinyt usein, että jos hänellä olisi vielä pieniä lapsia kotona, miten hän jaksaisi?
“Meillä on kotona vain se mies, ja hän on ymmärtäväinen”, Kauppinen sanoo ja hymyilee.
Hänen mielestään on erittäin tärkeää, että kirjasto jalkautuu ja on esillä ihmisten arjessa. Välillä hän itse asettaa riman liian korkealle ja epäilee omaa valmistautumistaan. Tapahtumaan lähtö voi tuntua raskaalta.
“Mutta kun keikan käy tekemässä, tulee ihana olo itselle.”
Kauppinen on kiitollinen, että on voinut pysyä terveenä ja saattanut yhden lapsen onnellisesti tähän maailmaan. Ensi vuonna hän jää eläkkeelle. Miltä se ajatus tuntuu?
“Kauhistuttaa”, Kauppinen huudahtaa.
Pohjalta paranoo
Kinnulassa elää vahvana tarinankertomisperinne. Sen uskoo, kun Kauppista kuuntelee. Kirjastotyössä hän kertoo päässeensä kinnulalaisuuden ytimeen. Hän tuntee asiakkaansa ja asiakkaat hänet. He tulevat juttelemaan ruokakaupassa ja välillä pyytävät, josko Kauppinen voisi uusia myöhästyneet lainat.
“Pohjalta paranoo kun Kinnusten piimä”, hän vertaa ja selventää.
“Mitä syvemmälle kinnulalaiseen kulttuuriin tutustuu, sitä paremmaksi se tulee”.
Vapaa-ajalla kirjastotoimenjohtaja viettää paljon aikaa luonnossa. Kinnulassa sijaitsee Salamajärven kansallispuisto. Alue on täynnä kalaisia järviä ja hiljaista erämaata.
“Kun hurautan tuosta ohiste autolla, en monesti katso kirjastoon päinkään. Vesillä olo ja luonto nollaavat ajatukset täysin työasioista, mikä on tärkeää.”
Tällä hetkellä Kauppinen mentoroi. Kansalaisopiston toimisto sijaitsee kirjaston yhteydessä. Heidän työntekijälleen Kauppinen siirtää tietotaitoaan. Kirjastoon on myös tarkoitus palkata toinen henkilö.
Maaliskuussa Kauppinen jättää avaimet pöydälle. Hän aikoo tehdä sen hyvillä mielin ja varmana, että hänen seuraajansa saavat häneltä kaiken tiedon ja taidon, minkä hän voi eteenpäin antaa.
Suuri muutos
Kauppinen on nähnyt kirjastojen ja maailman muuttuvan 50 vuoden uransa aikana. Hän on pyrkinyt kulkemaan kehityksen mukana.
“Eihän siinä korkealta tipahda, jos ei heti onnistukaan. Sitten kokeillaan uudestaan”, Kauppinen linjaa.
Hän kehuu kehittämiskirjastotyötä, josta on saanut paljon apua. Tuki on puhelinsoiton, Teams-puhelun tai sähköpostin päässä. Kinnulan kirjasto kuuluu AkePike-alueeseen.
Kun uudet kehittämiskirjastot perustettiin muutamia vuosia sitten, alueen koordinaattori Jarkko Rikkilä vieraili ensimmäisenä Kinnulan kirjastossa. Hän kutsui sitä “renessanssikirjastoksi”. Kauppinen ihmetteli termiä.
“Minulle jäivät ne sanat mieleen. Hän selvensi, ettei tarkoita mitään vanhanaikaista vaan kirjastoa, jossa yksi työntekijä tekee kaikkea.”
Kauppisen mukaan kirjastotyössä on helppo urautua. Kun pitää yhteydet auki ulkomaailmaan ja hakee uusia näkökulmia, voi kehittyä, pysyä ajassa mukana ja viedä omaa pientä kirjastoa eteenpäin.
“Jos ei ole rohkeutta lähteä yrittämään, niin jämähtää paikalleen.”
Lapsesta asti vinkkausta
Kauppisen äiti opetti loruja lapselleen, joka oppi lukemaan aikaisin. Kun lastenosasto oli luettu läpi, hän olisi halunnut siirtyä aikuisten kirjoihin, mutta siihen maailman aikaan se ei ollut sallittua. Tyttö sen sijaan kertoi lukemistaan kirjoistaan muille.
“Meitä istui kolme tyttöä kirjaston portailla. Minä kerroin tarinoita siitä, mitä olin lukenut. Miten Viisikot seikkailivat nummella ja söivät eväitä.”
Jälkeen päin Kauppinen on miettinyt, että hän on tehnyt kirjavinkkausta lapsesta asti Kinnulan kirjastossa.
Kauppinen kertoo ajautuneensa kirjastouralle vahingossa, mutta ei ole pannut sitä pahakseen.
“Tämä on minun elämäni työ, jota olen tehnyt intohimolla.”
