Kuinka vaikea on luopua kirjasta? Tämä kysymys nousi eteeni hiljattain kun jouduin toteamaan, että tila ei vain enää kerta kaikkiaan riitä. Kirjahyllyihin ei ollut mahtunut nidettäkään enää aikoihin, sillä ne oli tiivistetty ja tungettu äärimmilleen. Ikkunalaudat, yöpöytä, kaapinpäälliset olivat täynnä kirjoja. Kun lattiakin alkoi peittyä pinoihin, oli pakko nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa: näin ei voi elää.
Sitten vain valitsemaan: mikä jää, ja mikä lähtee?
Ei tässä nyt mistään Sophien valinnasta ollut kyse, valitsin sentään vain kirjojen enkä lasteni välillä. Mutta hankalaa se oli silti. Vuosikymmenien varrella olen yrittänyt ryhtyä tähän puuhaan muuttojen yhteydessä. Lopputulos on aina ollut parisenkymmentä nidettä, joista voin luopua. Ei ole tuntunut kovin järkevältä kiikuttaa sellaista määrää antikvariaattiin. Lopulta olen aina hakenut kirjat eteisestä takaisin ja tunkenut vähin äänin takaisin hyllyyn.
Nyt oli toisin. Jokaisen kirjan kohdalla esitin kolme kysymystä: Olenko lukenut kirjan? Aionko lukea sen toisen kerran? Aionko lukea sitä seuraavan kolmen vuoden aikana? Vastauksen mukaan kirjat päätyivät joko hyllyyn, vinttiin tai divariin. Monen kirjan kohdalla sydämen taisto oli kovaa. Paikat vaihtuivat vintin pahvilaatikosta divarin kassiin ja takaisin.
Sen sijaan hyllyyn palautetut kirjat pysyivät paikoillaan. Niiden kohdalla kysymys oli helpompi: voinko elää huomenna ja ylihuomenna ilman tätä kirjaa? Selailematta sitä, tai näkemättä sitä? Tähän ihminen tietää vastauksen suoralta kädeltä, oli kirja vanha rakkaus tai uusi. Tällaiset kirjat ovat hiukan kuin kotieläimiä, ajattelin. Eivät ne tietenkään syö eivätkä tarvitse ulkoilutusta tai hiekka-astiaa, eivätkä ne luojan kiitos kiipeile öisin verhoissa. Mutta eläviä olentoja ne ovat silti. Ne ovat kulkeneet mukanani pidemmän tai lyhyemmän ajan, jotkut viisikymmentä vuotta, kuten Peppi Pitkätossu, toiset vasta muutaman viikon, kuten Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Molemmat ovat vaikuttaneet syvästi siihen millä tavalla ajattelen itsestäni ja maailmasta. Ne ikään kuin tietävät kuka olen paremmin kuin minä itse, ja kun ne ovat läsnä minä itsekin tiedän, ainakin vähän.
Kenties tämän vuoksi tuntui siltä, että olisi pitänyt puhkaista vinttiin menevien kirjojen pahvilaatikoihin reiät, jotta ne saisivat henkeä; eläviähän nekin ovat. Sen sijaan jouduin teippaamaan pakkausteipillä laatikot tiukasti kiinni, jottei kosteus pilaa kirjoja. Mutta ei mitään hätää, minä kuiskailin niille. Te olette siellä yhdessä, Sophien valinta ja Sopiva nuori mies vierekkäin kuten aina ennenkin. Ja mekin nähdään vielä. Ei mitään hätää.
