Kuluneen kesän vietin yhden ainoan kirjailijan seurassa, nimittäin albanialaisen Ismail Kadaren. Kadaren teoksia on suomennettu useita, ja niitä on käännetty usealle kymmenelle muullekin kielelle. Nobel-ehdokkaana hänen sanotaan olleen viisitoista kertaa. Minä en ollut koskaan hänestä kuullutkaan ennen kuin törmäsin täysin sattumalta hänen nimeensä.
Tunnustan, etten tiennyt mitään myöskään Albaniasta. Nuoruuteni ajan se oli maailman suljetuin valtio, Pohjois-Koreaakin hermeettisempi, sillä vaikka tunsin silloin kommunistidiktaattori Kim Il-sungin nimen, Enver Hoxhan nimeä en tuntenut. Nyt Kadaren teoksia lukiessani tutuiksi ovat tulleet Albanian vaiheet ottomaaneja vastaan 1400-luvulla käydyistä sodista aina Hoxhan diktatuurin murtumiseen ja sen jälkeiseen yhteiskunnalliseen kaaokseen asti.
Kadaren myötä minulle on entisestään kirkastunut se tosiasia, että olen läpikotaisin taiteen ja fiktion kasvattama. Kaikki mitä tiedän maailmasta, historiasta ja ihmisestä olen oppinut taiteesta, etupäässä kirjallisuudesta ja elokuvista. Käsitykseni Britannian sosiaaliturvasta on peräisin elokuvasta I, Daniel Blake, Ranskassa elävien pakolaisten tilanteesta elokuvasta Dheepan, ja Puolan historiasta elokuvasta Cold War. Kaiken mitä tiedän Napolin menneisyydestä ja nykypäivästä olen oppinut Elena Ferrantelta, ja Romanian arkeen minut on perehdyttänyt Herta Müller.
Kyynisesti voisi ajatella, että osoitan melkoista luottamusta yksittäisiä taiteilijoita kohtaan, kun perustan käsitykseni maailmasta heidän teoksiinsa enkä faktakirjallisuuteen tai mediaan. Taiteilijathan ovat voineet omia tarkoitusperiään varten keksiä päästään aivan kaiken. Ei ole minkään valtakunnan todisteita siitä, että Kadaren tarinoissa on totuuden hiventäkään. Mutta kyse onkin lopulta jostakin suuremmasta, nimittäin maailmankuvasta.
Oma maailmankuvani ei ollut erityisen tietoinen tai koherentti ennen kuin kirjoitin keskeiset teokseni. Kirjoitettuani ne näen varsin selvästi millaisena pidän maata tai kaupunkia jossa elän, mitä olen ymmärtänyt sen ihmisistä ja menneisyydestä. Ja vaikka olen tehnyt huolellisen taustatyön, tosinta teoksissani on juuri maailmankuva.
Jos voin jollakin tavoin luottaa siihen, että taiteilija on tehnyt taustatyönsä, esimerkiksi elämällä elämänsä maassa, josta hän kirjoittaa, tiedän että hänen maailmankuvansa on ”totta”, siinä mielessä kuin sanaa arkikielessä käytetään. Mitä tulee informaation ”totuuteen”, sitä ei ole mediassa välttämättä yhtään enempää kuin romaanissa. Aina on kyse kertojan valinnoista ja tulkinnoista, ja siitä mihin päätetään uskoa. Taiteen totuus on se mihin minä kerta toisensa jälkeen uskon.
