Kuluvan vuoden lokakuussa kulttuurilehtien toimitukset kavahtivat uutisia hallituksen suunnittelemasta kirjastojen kulttuuri- ja tiedelehtien tilaustuen lakkauttamisesta. Kaavailtujen leikkausten peruminen ei poistanut tyrmistyneisyyttä siitä, että moinen hanke ylipäätään oli asialistalle päätynyt. Aiemmin syyskuussa iltapäivälehdet olivat populistisesti riepotelleet Suomen Akatemian rahoittamia yhteiskuntatieteellisiä ja humanistisia, etenkin kirjallisuustieteen tutkimushankkeita. Pääkirjoituksissa peräänkuulutettiin ”vastuuta verorahojen käytöstä” ja vaadittiin rivien välistä tiedesäästöjen ”kohdentamista”.
Molemmissa tapauksissa näkyi ikävällä tavalla, miten kulkutaudista ja taantumasta toipuvassa maassa leikkaus- ja sopeutustoimet ollaan kärkkäästi aloittamassa sivistyksestä ja kulttuurista. Kulttuurilehtien tilaustuki on jo muutenkin Suomessa puolet pienempi kuin Ruotsissa, Norjassa ja Virossa; tieteen ja tutkimuksen leikkaukset puolestaan sävyttivät koko vastikään päättynyttä vuosikymmentä. Sivistysvihamielisestä ilmapiiristä puhuminen saattaa kenties olla liioiteltua, mutta piittaamattomuus sivistyksestä kävi syksyisessä keskustelussa taas päivänselväksi. Tilanteessa, jossa yhteiskunta on siirtymässä jälleenrakennusvaiheeseen ja katsoo tulevaisuuteen, tutkimus ja kulttuuri huomasivat joutuneensa ajetuksi puolustuskannalle.
Sekä tutkijat että kulttuuriväki saivat molempien syksyisten polemiikkien aikana runsaasti taustatukea. Mielipidetiedusteluissa kansalaisten enemmistö onkin perinteisesti ilmaissut kannattavansa kirjasto- ja kulttuuripalveluja ja luottavansa tutkimukseen ja tieteentekemiseen. Tasaveroinen oikeus tietoon, kulttuuriin ja oppineisuuteen on perinteisesti ollut kansalaisten sydäntä lähellä, eikä tämä ole olennaisesti muuttunut. Pääsääntöisesti suomalaiset arvostavat sivistystä ja kokevat sen omakseen.
Vaivihkaa pinnalle nousseet piittaamattomuus ja epäluottamus kytevät muualla; virkakoneiston ja poliitikkojen tekemissä rutiininomaisissa priorisoinneissa ja median klikkiotsikoissa. Poliittista ja kulttuurista polarisaatiota lietsovassa ajassa sivistys uhkaa jäädä sivulliseksi uhriksi. Tässä myllerryksessä sivistyksen puolestapuhujiin voidaan myös herkästi lyödä elitistin leimaa, vaikka päinvastoin juuri heillä on takanaan kansalaismielipiteen enemmistö ja vakaumus siitä, että sivistys tosiaan kuuluu kaikille kansalaisille ja on vapaan kansalaisyhteiskunnan kulmakivi.
Kriisistä toipuvassa maassa syksyn ilmiöt on syytä ottaa oireellisina. Tutkijat ja kulttuurin tekijät ovat myös kohdanneet nämä haasteet ihailtavalla valmiudella, kuten syyskuun #minätutkin-kampanja ja lokakuussa kirjallisuuslehtien päätoimittajien väläyttelemä ”kirjastokapina”-aloite osoittivat. Näkyvät ja toivottavasti jatkossakin toistuvat ulostulot vahvistanevat myös entisestään kansalaisten luottamusta sivistykseen ja sen tekijöihin. Tiedon ja sivistyksen puolustaminen on aina moraalinen kamppailu, ja vain harva haluaa olla siinä väärällä puolella.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
