Seré Prince Halversonin esikoisromaani Äidinrakkaus toi tunnelmaltaan mieleen Viktoria Hislopin Saaren. Molemmat jättivät jälkeensä pitkän muistijäljen, ja molemmat tulen varmasti lukemaan uudestaan joku päivä.
Seré Prince Halversonin esikoisromaani Äidinrakkaus toi tunnelmaltaan mieleen Viktoria Hislopin Saaren. Molemmat jättivät jälkeensä pitkän muistijäljen, ja molemmat tulen varmasti lukemaan uudestaan joku päivä.
Äidinrakkauden päähenkilö Ella on juuri menettänyt traagisessa onnettomuudessa suuren rakkautensa, miehensä Joen. Menetyksen tuska ja ikävä puskee sivuilta läpi niin, että kivun suorastaan tuntee. Ella kuitenkin saa voimaa arjen pyöritykseen keskittyessään Joen edellisessä avioliitossa syntyneisiin lapsiin, joita Ella rakastaa kuin omiaan. Ella tuntee olevansa äiti, ei äitipuoli.
Surutyön keskellä painolastia tulee vielä lisää: lasten biologinen äiti, Joen ensimmäinen vaimo, päättää vuosien hiljaisuuden jälkeen palata takaisin lastensa elämään. Alkaa taistelu siitä, kuka lopulta on lasten oikea äiti.
Äidinrakkaus ei sorru mustavalkoisiin asetelmiin eikä ennalta-arvattavuuteen. Vaikka lukijan sympatiat ovatkin etenkin alkuun Ellan puolella, alkaa biologisen äidin puoli valottua tarinan edetessä. Kaikki ei olekaan niin kuin Ella ja lukija luulivat.
Teosta lukiessa koin aikamoisen skaalan tunteita: menetyksen tuskaa, rakkautta ja iloa, pelkoa, suuttumusta ja empatiaa. Ellaan rakastuu, muttei voi ihan samaistua. Pikemminkin hänen hyvyyttään ihailee. Tosielämässä moni tuntisi vihaa lapset hylännyttä, mutta sitten takaisin palaavaa ja oikeuksia vaativaa ex-vaimoa kohtaan, mutta Ella ei edes ajattele pahaa.
Kuten Hislopin Saaressa, tässäkin surun keskellä on koko ajan mukana myös toivo ja valo. Siitä jäi kaiken itkun jälkeen hyvä olo. Suosittelen lukemaan vaikkei äiti olisikaan. Sopii myös niille, jotka karsastavat äidinrakkauteen liitettäviä määreitä. Halverson ei lässytä eikä sokeroi tarinaansa.
