”Firenze on Ellen Thesleffille enemmän kuin pelkkä kaupunki. Se on ystävä ja rakastettu 45 vuoden ajan.” Näin lukee Pirkko Soinisen Ellen-romaanin takakannessa, ja minä tiedän täsmälleen mitä sillä tarkoitetaan.
Luulen, että olen rakastanut tiettyjä kaupunkeja, kuten Roomaa ja Hankoa, paljon enemmän kuin useimpia ihmisiä. Kaipuu kaupunkia kohtaan, tarve päästä jollekin tietylle rautatieasemalle tai kadulle voi olla pakottavampi kuin nähdä rakastettunsa tai päästä hänen syliinsä.
Kaupungin syliin ei aina niin vain mennäkään. Ne eivät välttämättä ole asemalla avosylin vastassa, vaan kääntävät selkänsä tai tuuppaavat takaisin junaan. Kaupungin valloittamiseen menee aikaa. Yksi pikakeino siihen kuitenkin on: kirjastokortti.
Kirjastokortin olen hommannut itselleni aina, kun olen mennyt kotimaassa uuteen kaupunkiin, johon on tarkoitus hetkeksi asettua.
Lomailimme useampana kesänä Savonlinnan lähistöllä vuokramökillä, ja vaikka emme lomailekaan enää, minulla on yhä lompakossani Savonlinnan kaupunginkirjaston kirjastokortti.
Hangossa hankin kirjastokortin heti ensikäynnillä. Rakastuin kaupunkiin palavasti, ja kirjastokortti oli hiukan kuin kulkulupa, joka Hankoon menijöiltä sotien välissä tarvittiin. Se oli vakuutus, että minulla oli siellä tulevaisuutta, oikeus ja velvollisuus palata.
Turunkin kirjastokortti minulla on. Olen asunut nyt puolet elämästäni Helsingissä, enkä enää muista kaikkia Turun katujen nimiä, mutta kirjastokortti on ikuinen passini entiseen kotikaupunkiini.
On paha paikka, jos passia ei ole saatavilla. Asuin nuorena Roomassa, enkä löytänyt sieltä millään kunnon kirjastoa. Kirjastoja kyllä oli, mutta ne olivat kaikki jonkin instituutin alaisia, eikä niiden hyllyissä ollut romaaneja. Kirjoja ei saanut viedä kotiin eikä lainauskortteja ollut. Rooma on ollut kaupunkirakkauksistani kiihkein ja epätoivoisin, ja se, ettei minulla ole roomalaista kirjastokorttia ei ole pelkästään sopeutumattomuuteni symboli, vaan eräs sen ratkaisevista syistä.
Minulta puuttui oleellisella tavalla kaupungin kansalaisuus.
Ellen Thesleffillä ei ollut Firenzessä kirjastokorttia, mutta ilman sitäkin hän tuntuu olleen paikan kansalainen. Firenze oli kokonaan hänen kaupunkinsa, rakastettu ja ystäväkin vielä. Onnentyttö.
Minun kokemukseni mukaan rakkautta saattaa kyllä piisata, mutta sen muun kanssa voi olla vähän niin ja näin.
Tämä pätee tietysti paitsi kaupunkeihin myös ihmisiin. Taannoin nuoremmalta tyttäreltäni kysyttiin, että mahtoiko tiedossa olla lähiaikoina poikaystävää, Kipakka 12-vuotias vastasi: ”Mistä sä tiedät, että se on poika, tai edes ystävä?”
